Toiseuden tiloissa

ESSEE_Helinä Rautavaara ja Irja Spira, rajojen ylittäjät. _

Teksti: Mia Mäkelä

Helinä Rautavaara (wikipedia)

Ritva Hapuli tutkii teoksessaan “Ulkomailla” maailmaa suomalaisnaisten silmien maailmansotien välisenä aikana. Suuri osa Hapulin teoksessa esitellyistä naisista olivat ulkomailla joko miehensä aseman ansiosta, toimittajan ja tutkijan roolissa tai uskonnon piirissä. Teoksessa esiteltiin myös naisia kuten Irja Spira ( os Halonen), joka lähti ulkomaille ikäänkuin henkiseen maanpakoon tai seikkailunhalusta.

Matkustamiseen kuuluu toisaalta vierauden etsintä ja sen eksotisoiminen ja toisaalta halu päästä sisään ja olla osa tuota vierautta. Kameran ja kirjoitusten avulla kokemukset todistetaan erityisesti kotimaassa. Nämä välineet myös oikeuttavat matkustamisen ja auttavat matkanteossa mm. avaamalla ovia tiloihin ja tapahtumiin joihin ei välttämättä muuten olisi pääsyä. Oli myös naisia jotka menivät askeleen pidemmälle rajojen ylityksissä ja toisen kulttuurin tarkastelun sijaan he alkoivat samaistua “eksoottisen toiseuden” kanssa monellakin tapaa. Vertailen tässä esseessä kahden naisen; suomalaisen toimittajan ja filosofian maisterin Helinä Rautavaaran (1928-1978) ja toimittaja- kääntäjän Irja Spiran (1900-2001) tapoja olla ulkomailla ja heidän asenteitaan vierauteen ja toiseuteen. Pohdiskelen Rautavaaran ja Spiran kokemuksista ja asenteista löytyviä yhteneväisyyksiä. Molemmat elivät suuren osan elämästään jonkinasteisessa vapaaehtoisessa maanpaossa. Molemmat vierastivat sekä alkuperäistä kulttuuriaan että patriarkaalisen yhteiskunnan tyrkyttämää perinteistä naisen roolia. Perinteinen perhe-elämä ei päässyt kummankaan elämässä prioriteetiksi. Heitä yhdistää myös vahva vapauden- ja

seikkailunhalu, huimapäinen rohkeus ja itsenäisyys. Yksi mielenkiintoisimmista yhteneväisyyksistä oli molempien identifioituminen miehen eli “vahvan” sukupuolen rooliin, miehen asuun naamioituminen sekä miehenä esiintyminen. Helinä Rautavaara pukeutui jo lapsena pojaksi, jotta pääsisi Suomessa sota-aikana yöaikaan harjoitettavaan desanttijahtiin, jossa hän oli aseiden kanssa tekemisissä. Myöhemmin hän mainitsee tilanteen toistuvan matkojen aikana mm. Dakarissa, jossa hän pojaksi pukeutuneena majoittui poikien dormitorioon. Hän painottaa pääsyään naisilta kiellettyihin uskontokultteihin, kuten sufismiin, johon hänet omien sanojensa mukaan initioitiin. Hän myös toistelee monesssa yhteydessä olleensa ainoa nainen miesten ryhmässä. Näin hän todistelee ainutlaatuisuuttaan ja erikoisasemaansa miesten maailmassa. Pääsy ja hyväksyntä “toiseuden” tiloihin, oli se sitten eksoottinen kulttuuri tai miesten maailma vaikutti olleen keskeinen motiivi hänen matkoilleen. Se kuinka paljon hän syvällisesti ymmärsi tätä toiseutta jää toissijaiseksi.

Spira painottaa monesti kirjallisessa tuotannossaan “miehistä” asennettaan ja rohkeuttaan. Hän otti pestejä laivan miehistössä, jonka mukana oli mm. valaanpyynnössä. Hän teki toimittajan roolissa matkan pohjoiselle Jäämerelle, josta syntyi teos “Terveisiä meriltä”. Merta ja laivaa pidettiin miesten valtakuntana, joten Spiran pääsy osaksi merimiesten maailmaa oli vallankumouksellista emansipaation näkökulmasta. Vieläkään merinainen ei ole vakiintunut termi tai ammattikunta. Spira kutsuikin itseään meripojaksi ja herrasmieheksi ja laski itsensä yhdeksi kalastajista. Hapuli kirjoittaa kuinka Ranskassa naisten pukeutumista miesten asuun oli rajoitettu järjestyssäännöllä vuonna 1800, ja sitä vahvistettiin vuosisata myöhemmin eli vuonna 1900, samana vuonna kuin Spira syntyi. Spiralla oli Pariisissa asuessaan lupa käyttää miesten pukua, eli hän oli erityisesti hakenut siihen lupaa. Englannissa tilanne vaikuttaa olleen vielä tiukempi, koska vuonna 1929 Lilias Baker pidätettiin miehenä esiintymisestä ja hän sai 9 kk vankeustuomion. Hapulin mukaan kiellot kertovat miten miesten asut ovat symboloineet valtaa, sukupuolten välistä hierarkiaa ja sosiaalista järjestystä. Näin ollen naiset, jotka pukeutuivat miehiksi, luvan kanssa tai ilman, uhmasivat tuota hierarkiaa ja järjestystä. Tämä uhma tai uhka lopulta mursi miesten vallan hegemonian, kuten voimme tänä päivänä huomioida naisina vetäessämme farkut jalkaamme kun lähdemme kodin ulkopuolelle työskentelemään aloille, jotka on joskus koettu miesten hallitsemiksi. Hapuli viittaa Dianne Dugawin tutkimukseen naismerimiehistä, jotka olivat osa populaarikulttuuria uuden ajan alussa. Myös sveitsiläinen kirjailija Isabelle Eberhardt (1877-1904) jätti jälkeensä valokuvan itsestään “merityttönä”. Hän eli elämäänsä mieheksi pukeutuneena Algeriassa ja kääntyi muslimiksi jo nuorella iällä. Sen lisäksi hän mm. harjoitti kirjeenvaihtoa Algerian intellektuellien kanssa käyttäen nimeä Mohammed. Eberhardtin elämässä tiivistyy näin toiseuden tiloissa eläminen sukupuolen, kulttuurin, kielen ja uskonnon puolesta. Voidaankin olettaa että naisten uhmakkaaseen käytökseen liittyy myös halu päästä hyväksytyksi valtaa pitävien eli miesten parissa, ja samalla olla osa tuota valtaa. Spira aloittaa teoksensa “Pariisin taivaan alla” lauseella “Kirjoittaa kirja Pariisista on uhmaa.” Rautavaaran ja Spiran rohkeaan toimintaan saattoi vaikuttaa uuden ajan alku, jolloin naisten emansipaatioliike oli voimissaan ja naiset saivat Suomessa äänioikeuden 1906 ensimmäisinä Euroopassa. Toisaalta Eberhardtin ja muiden matkalaisten esimerkki osoittaa että naiset omaksuivat miehen rooleja ja toiseuden tiloja jo paljon aikaisemmin, eli kyseessä on pitkä historia. Eberhardt menehtyi jo ennenkuin Euroopassa yleistyi naisten äänioikeus ja Rautavaara syntyi. Hapuli esittelee Vappu Roosin kauhistunutta kuvausta Kanariansaarten naisten paikalleen jämähtämisestä, josta tulkitsee että liikkuvuutta pidettiin synonyymina naisten tasa-arvolle, vapauksille ja oikeuksille. Matkustavat itsenäiset naiset toimivat ikäänkuin kansainvälisinä lippulaivoina promotoimassa tasa-arvoa joka häämötti horisontissa. Rautavaara ja Spira kokivat molemmat itsensä sukupuolensa poikkeusyksilöinä. He ilmiselvästi kaipasivat vapautta ja seikkailua. Heidän raporttinsa, erityisesti Rautavaaran Seura-lehdelle kirjoittamat Peukaloliisa-artikkelit 50-luvulla, tuovat ilmi heidän roolinsa ensisijaisesti seikkailijattarina ja toissijaisesti professionaalisina tutkijoina tai toimittajina. Rautavaara etsi voimakkaita kokemuksia ja mitä eksoottisempia ja “erilaisempia” ne olivat suomalaisesta “tylsästä” luterilaisesta kulttuurista (hänen termiään käyttäen), sen parempi. Rautavaara ymmärsi kulttuurin juuri eksoottisuuden kautta; värikäs, äänekäs, ekstaattinen oli sitä oikeata kulttuuria, ei mikään arkipäiväinen. Myöskin taistelijat, aseet ja vastarintaliike vetivät häntä jo nuoresta alkaen puoleensa, toisin sanoen, häntä veti puoleensa sankaruus ja hän koki myös itsensä sankarittareksi, joka vaaroja uhmaten sai kirjoitettua jutun esim. sissipäälliköstä, jota kukaan muu ulkopuolinen ei päässyt lähelle. Seurustelu kapinallisten kanssa kuului hänen omaan kapinallisen rooliinsa. Rautavaara matkusti elämänsä loppuun asti, ja ehkä koki olonsa vieraammaksi Suomessa kuin esim. hänen “kotimaassaan” Brasiliassa. Hän myös kertoi ihmisille olevansa musta ja hakeutui sinnikkäästi Afrikkaan ja varsinkin mustien miesten pariin. Vaikuttaa myös siltä että hän käytti heitä seksuaalisesti “hyväkseen” ja osa hänen matkainnostaan rakentuikin vahvasta sukupuolivietistä erityisesti hänen myöhempinä vuosinaan. Myös tämä tuo Rautavaarasta kulttuurisesti miehekkääksi ymmärretyn asenteen esiin, koska naisten seksiturismi on vasta viime aikoina alkanut olla julkisen tutkiskelun kohteena. Miesten Thaimaan matkojen “motivaatiot” sen sijaan ovat jo rakentaneet ympärilleen valtavan busineksen. Sen lisäksi että Rautavaara julisti omaa erikoislaatuisuuttaan olemalla osa vierasta, kuulumalla vieraaseen ja jopa yhtymällä vieraan kulttuurin edustajaan, hän oli myös samanaikaisesti vieras ja eksoottinen ulkomailla. Se että hänet huomattiin ja että häntä “palvottiin” rakensi hänelle omanarvontuntua. Hän ei ollut vain katsoja, vaan esiintyjä, joka tallensi ahkerasti jokaisen kohtaamistilanteen. Hän myös rakensi itse näitä kohtaamisia kuvillaan jälkikäteen, joka kertoo siitä että tarina ja hänen oman elämänsä mystifiointi oli tärkeämpi kuin todellisuuden dokumentointi. Hänellä oli suuri tarve erottua joukosta niin ulkomailla kuin Suomessakin ja hän muuntui itse siksi eksoottiseksi kohteeksi, jota hän matkoillaan haki. Vaikuttaa siltä että näiden kokemusten arvo piilee niiden potentiaalissa Rautavaaran irtiottoon “omasta” kulttuuristaan ja lähtökohdistaan. Hänen Espoon Weegeessä sijaitseva museoprojektinsa on jatkumoa tälle halulle eksoottisuuden edustamiselle. Rautavaara ikäänkuin mystifioi itsensä siksi toiseudeksi jota hän niin kaipasi, myyttisestä Sheeban kuningattaren inkarnaatiosta palvotuksi merenneidoksi. Samalla hän kuten Spirakin käytöksellään kyseenalaisti ja aktiivisesti haastoi kulttuuriin kuulumisen itsestäänselvyyden. Minkä kulttuurin ja sukupuolisen identiteetin he lopulta kokivat eniten “omakseen” jos kulttuuriin voi ylipäätään olla omistussuhdetta? Voiko tämä kuulumisen kokemus muuttua ulkomailla olon aikana ? Olivatko he uuden ajan airueita, jotka omalta osaltaan rakensivat tasa-arvoisuuttaan rohkeilla tempauksillaan näyttääkseen kykenevänsä samaan kuin miehetkin ? Vai oliko kyse hormooneista ? Rautavaara mainitsee eräässä kirjeessään lääkityksen liialliseen testosteronin erittymiseen. Rautavaara samaistui moniin eri kulttuureihin, hän esittäytyi mm. rastana ja mustana. Hänellä ei ollut tarvetta sitoutua vain yhteen kulttuuriin tai uskontoon ja polyteismi olikin lähellä hänen sydäntään. Vaikka Rautavaaran tempaukset ja tarinat ovat hurjapäisiä, jää silti kyseenalaiseksi kuinka syvällinen hänen metamorfoosinsa oli. Hän onnistui selviämään uskomattomista retkistä, ilmeisesti yksin ja naisena käyttäen myös naiselle ominaista rekvisiittaa korseteista meikkiin ja avonaisiin juhlapukuihin mitä haastavimmissa olosuhteissa. Hapulin mukaan myös Spira ikäänkuin etsi itselleen paikkaa sukupuolten välissä “identifioituen vaihtelevasti kumpaankin...välillä hän hyötyy naisellisuudestaan.” Toisinaan hän taas suhtautui halveksivasti naisukupuoleen kertoen että “Hänen suonissaan ei virrannut kanan veri.” Rautavaara ammensi erikoisuuttaan myös roolistaan taiteilijana, joka oli vahvasti läsnä hänen matkoillaan piirrosten ja maalausten muodossa, sekä valokuvissa ja maailman näkemisen teatraalisuuden ja spektaakkelin kautta. Maya Deren (1917- 1961) oli amerikkalainen avantgardevideotaiteilja joka oli kymmenisen vuotta Rautavaaraa vanhempi. Myös hän kiinnostui eksoottisesta kulttuurista, erityisesti voodoo-rituaaleista ja kuvasi niitä Haitilla. Hän perehtyi tutkimaansa kulttuuriin niin perusteellisesti että kirjoitti aiheesta “Voodoo Gods”, yhden alansa arvostetuimmista teoksista. Hän myös meni toiseuteen sisään; hänet initioitiin voodoohon niin vahvasti että hänestä tuli voodoopapitar. Derenin tuttavat saattoivat todistaa hänen muuntumisensa tähän hahmoon mm. jääkaapin nostamisella ja paiskaamisella ulos, kuin yli-ihminen konsanaan. Myös Rautavaaran kohdalla ihmiset pelkäsivät hänen voimaansa, ja monet myönsivät etteivät halunneet suututtaa häntä. Oli myös todistajia, jotka kertoivat poltergeist- tyyppisistä tapahtumista. Rautavaaran kuoleman hetkellä eräs hänen tuttavansa käveli kadulla ja tunsi kipua ranteessaan, johon oli yhtäkkiä ilmaantunut kaksi veristä viiltoa, jotka hän myöhemmin liitti Rautavaaraan. Tälläiset yliluonnolliset tapahtumat aiheuttivat luonnollisesti pelkoa hänen ympärillään olevissa ihmisissä. Tämän tyyppinen maaginen rajoja ylitttävä kokemus saattoi olla naisille mahdollisempi kuin miehille, varsinkin länsimaiden kolonialistiselle patriarkaatille, joka katsoi tehtäväkseen alistamiensa kulttuurien sivistämisen ja niiden muuntamisen länsimaisten kaltaiseksi, ei suinkaan päinvastoin. Tästä näkökulmasta Rautavaaralle ja Spiralle oli todennäköisesti lähtökohtaisesti helpompaa samaistua vieraisiin “alistettuihin” kulttuureihin, koska heillä ei ollut omassakaan kulttuurissaan valta-asemaa. Naiset ovat kautta vuosisatojen tottuneet omaksumaan mm. miehen sukunimen ja menettämään omansa. Rautavaara otti isänsä nimen takaisin avioeronsa jälkeen ja Spira käytti unkarilaissyntyisen miehensä nimeä jo ennenkuin he menivät virallisesti naimisiin. Olen pohtinut kykyä omaksua toiseutta ja ylittää rajoja niin maantieteellisesti kuin sosiaalisesti tai henkisesti Rautavaaran ja Spiran kautta. He ovat esimerkkejä naisista jotka omalla toiminnallaan, seikkailunjanollaan ja selviytymistaidoillaan ajoivat naisten vapautumista tunkeutumalla häpeämättömästi miesten maailmaan sukupuoli- identiteettiään kameleonttimaisesti vaihtelemalla. En ole arvioinut heitä kirjallisten meriittiensä perusteella, vaan pohtimalla heidän kykyään irroittautua aikansa naiseuden myyteistä ja raivata oma polkunsa miesten maailmaan, vaikka he samalla aiheuttaisivat paheksuntaa, skandaaleja tai kärsimystä omassa ja muiden elämässä. Kuten Hapuli huomauttaa, naisten matkakertomuksia ei ole arvostettu samoin kuin miespuolisten matkaajien kuten Waltarin, vaikka naisten kokemukset olisivat olleet hurjempia ja he olisivat menneet syvemmälle tutkimassaan kulttuurissa erityisesti elämyksellisellä ja oman identiteettinsä tasolla.

LÄHTEET Hapuli, Ritva. Ulkomailla - Maailmansotien välinen maailma suomalaisnaisten silmin. SKS. 2003. Kershaw, Elizabeth. The Nomad-Diaries of Isabelle Eberhardt. Interlink Books. 1987. Lehtimäki, Helena. Minä, Helinä Rautavaara. Otavan kirjapaino. 1998. Nichols, Bill. Maya Deren and the American Avant-Garde. University of California Press. 2001. Ollila, Anne ja Saarela, Juhana. Kulttuurihistoriallisia näkökulmia. 2013 Rautavaara, Helinä. Seura-lehden Peukaloliisa-artikkelisarja. 1955-57. Spira, Irja. Pariisin taivaan alla. WSOY. 1989.