Taiteen funktio eläinsuhteemme epämukavuusalueena

Marco Evaristtin Helena-teos

_Mia Mäkelä__

Alison Hawthorne Deming pohtii eri eläinten elämää, hyeenasta muurahaiseen teoksessaan Zoologies: On Animals and the Human Spirit. Deming perehtyy eläinten elämään historiallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa mm. egyptiläisen ja juutalaisen mytologian kautta. Tarinoissaan Deming lähestyy muita lajeja kanssaolentoina, mutta lopulta kuitenkin pitäytyy ihmisen eri-arvoisessa roolissa. Tämä tulee ilmi hänen pohdinnoissaan eläinten käytöstä ihmiselinten kasvatuskoneiston etiikasta.

Taide toimii hedelmällisenä alustana eettiselle pohdinnalle ihmisen oikeuksista muunlajisia eläimiä kohtaan. On yllättävää kuinka voimakkaan reaktion taiteilijan esittämät eläinsuhteet saavat aikaan, vaikka ne olisivat vain heikko kaiku siitä kuinka eläimiä kohdellaan esim. teollisessa lihantuotannossa. Suomen kuuluisin nykytaiteilija tulee olemaan todennäköisesti vielä vuosikymmeniä "kissantappaja" Teemu Mäki, joka 1980-luvulla tekemässä opiskelijavideossa tappoi kissan kirveellä, jonka jälkeen masturboi sen päälle. Väitettä on vaikea todistaa oikeaksi, sillä vain hyvin harva on nähnyt alkuperäisen teoksen, jota ei esitetä julkisesti. Siitä huolimatta kyseinen videoteos nousee yhä uudelleen lehtien otsikoihin. Mäen toiminta tuomitaan myös niiden taholta, joiden vuoksi sadat eläimet menettävät elämänsä teurastamoissa, ja myös niiden, jotka pitävät villieläinten ampumista harrastuksena. Vaikuttaakin siltä että juuri taiteen kautta ihmiset tuomitsevat oman käytöksensä epäeettisenä, vaikka eivät tekisi mitään eläinten olosuhteiden parantamiseksi reaalielämässään.

Amber Hansenin teos The Story of Chickens: A Revolution (2012) kiellettiin jo ennenkuin se esitettiiin. Teos tuomittiin väkivallaksi eläimiä kohtaan, sillä Hansenin oli tarkoitus pitää julkisessa tilassa viittä kanaa, joita hoitaisi aikansa ja jonka jälkeen teurastaisi ja söisi ne ruoaksi yleisön edessä. Teoksen tarkoitus oli saada ihmiset oivaltamaan että liha ei ole vain ruokaa. Kyseinen tilanne olisi täysin arkipäiväistä maalaiselämässä, mutta taiteessa se katsottiin silkaksi väkivallaksi.

Marco Evaristtin Helena-teos (2000) sisälsi kymmenen tehosekoitinta, jotka oli täytetty vedellä. Jokaisessa sekoittimessa uiskenteli kultakala. Yleisön annettiin painaa sekoitusnappuloita, jonka tuloksena kaksi kultakalaa menetti henkensä. Oikeuden päätöksen mukaan kyse ei ollut kuitenkaan kidutuksesta, sillä kalalle kuolema oli nopea.

Miru Kim vietti 104 tuntia galleriaan rakennetussa sikolätissä alastomana sikojen kanssa teoksessa I Like Pigs and Pigs Like Me vuonna 2012 Art Baselissa. Teos herätti odotetusti kohua, vaikka sikoja ei kohdeltu huonosti ja ne olivat menossa maatilalle viettämään eläkepäiviä projektin jälkeen. Niillä oli galleriassa huomattavasti paremmat olot kuin teollisessa lihantuotannossa. Teoksen vastustajien mielestä siat olivat kuitenkin huonokuntoisia.

Esimerkkien kautta on helppo nähdä kaksinaismoralismi taiteen ja muun yhteiskunnallisen toiminnan välillä. Kyseessä vaikuttaa olevan eläinsuhteiden esilletuomisen dilemma, sillä niin kauan kuin sama toiminta pidetään piilossa, se hiljaisesti hyväksytään. Mietinkin onko tuominnan kohteena lopulta juuri epäkohtien esiintuominen? Yleisö ei siedä teosten tarjoamaa eettistä epämukavuusaluetta. Vai millä perusteella taiteelta vaaditaan korkeampaa moraalia kuin muulta yhteiskunnalliselta toiminnalta? Tuomitsemista satetaan perustella sillä, että eläimet taiteessa ovat turhia, mutta ravintona välttämättömiä. Tästä näkökulmasta olisi outoa jos taiteilijan ei anneta teurastaa ja syödä kanoja julkisesti, vaan hänen pitää käydä ostamassa kuolleen epäluonnollisissa oloissa kasvatetun kanan liha kaupasta.

Edellä esitellyissä teosten vastaanotoissa ilmenee ihmisen kaksinaismoralistinen suhde eläimiin ja myös omaan eläinsuhteeseensa. Vaikuttaa siltä että taiteilijalle on hyväksyttyä ja sopivaa pohdiskella muita eläimiä esteettiseltä tai mytologiselta kannalta, kuten Denning, ja samalla pitäytyä etäällä niistä. Teemu Mäen kohdalla nuoruudenajan hairahduksesta tuli loppuelämäksi piinaa, mutta se ei ole estänyt hänen taiteilijanurallaan kokemaansa suosiota tai vastaanottamasta arvostettuja virkoja taidemaailman sisällä.