KIRJA-ARVIO Philippe Arièsin uraauurtavasta teoksesta Centuries of Childhood (1960) ___
_Mia Mäkelä_
Arièsin teesit
Centuries of Childhood –teoksessa Philippe Ariès pyrki osoittamaan että käsitys lapsuudesta on sosiaalinen konstruktio, johon vaikuttavat eri tekijät kuten materiaaliset edellytykset, valtasuhteet, uskonnollisuus ja kulttuuriset vaikutteet. Lapsuus ja perhe-elämä keskiajalla olivat erilaisia kuin modernilla ajalla. Se minkä hyväksymme nykyään normina, kuten kouluikäisyyden ja lasten jatkuvan tarkkailun ja “hyysäämisen”, on historiallisesti uusi tapa tehdä ja kokea lapsuus. Ariès osoitti myös että maailmansotien jälkeinen pelko perheen katoamisesta ehkäisyn ja avioerojen myötä tai pelko individualismin kasvusta oli turha, koska perheen merkitys on modernilla ajalla suurempi kuin koskaan, joka on omalta osaltaan leimannut lapsen identiteettiä enemmän kuin aiemmin. Ariès todistaa väitteensä vertailemalla lapsen ja perheen yhteiskunnallista roolia ja asemaa pitkän ajanjakson aikana, keskiajalta 1900-luvulle. Hän lähti etsimään vastausta kysymykseen: mikä oli toisin ennen modernia aikaa? Teoksen esittelyssä Ariès kertoo olevansa väestötieteellinen historioitsija, ei ancien regime-aikaan perehtynyt spesialisti. Näin ollen olettaisi Arièsin teoksen pursuavan tilastotieteellistä dataa, mutta näin ei kuitenkaan ole. Suuri osa lähteistä, joihin Ariès perustaa väitteensä on kirjallisuudesta ja maalaustaiteesta.
Linjanveto kulttuurihistoriaan
Kyseessä on mentaliteettihistoria, joskin vuonna 1960, kun Arièsin teos julkaistiin ranskaksi, lajityyppiin suhtauduttiin varautuneemmin kuin nykyään. Luennollaan vuonna 1973 Ariès korosti populaarin kulttuuriperinteen ja kollektiivisen muistin tärkeyttä, joka tarjosi konkreettista todistusta jokapäiväisestä elämästä ja tarjosi vastapainon abstraktille julkiselle keskustelulle. “Through the history of mentalities” hän paljastaisi “the ongoing appeal of a countervailing tendency issuing from the past”. Ariès suhtautui historiantutkimukseen selkeästi kultuurihistorioitsijan näkökulmasta.
Ensimmäinen osa: Lapsuuden keksiminen
Centuries of Childhood jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa “The idea of childhood” Ariès käy läpi iän määrittelyä keskiaikaisen “The Ages of Life”- konseptin kautta, ja kuinka tämä muuttui aikojen myötä, kun lapsuus vihdoin “keksittiin”. Tämä keksintö myös muutti lasten pukeutumistraditiota, jolloin eri ikäisillä pikkupojilla (ei kuitenkaan tytöillä) oli eri vaatteet. Ariès tuo kirjassa jatkuvasti esiin mielenkiintoisia seikkoja, kuten kuinka kaapu oli lähestulkoon kaikkien vaatetus vuosisatojen ajan. Keho peitettiin kokonaisuudessan ja housujen käyttöönotto vaikutti paljastavan ihmisen, kuin bikinit konsanaan myöhemmin. Ensimmäisessä osassa Ariès käy läpi myös leikin merkitystä yhteisölle. Kristinuskon vahvistumisen myötä lapsi alettiin kokea viattomaksi ja enkelinkaltaiseksi, jota piti varjella maailmalta, sen sijaan että lapsi eli koko ajan aikuisten kanssa “oikeassa” maailmassa.
Toinen osa: Lapsen eristäminen yhteisöstä
Centuries of Childhood-teoksen toisessa ja laajimmassa osassa Ariès keskittyy skolastiseen elämään, ja siihen kuinka asenteet koulutukseen pikku hiljaa muuttuivat. Yksi suuri muutos oli lapsien sijoittelu omiin ikäryhmiinsä alusta alkaen, sen sijaan että ihmiset menivät kouluun kun pystyivät, myös aikuisiässä, jolloin kouluryhmät koostuivat eri ikäisistä oppilaista. Toinen oli lapsen pitäminen kotona, sen sijaan että hänet lähetettäisiin pois kotoa oppisopimukseen, palvelukseen ja myöhemmin opinahjoon. Näin vanhemmat ja lapset pysyivät aikaisempaa huomattavasti pidempään yhdessä. Tosin sisäoppilaitos, joka tähtäsi lasten jatkuvaan kellon ympäri toimivaan kontrolloimiseen sekä keskittymisen suomiseen opiskeluun, on yhä voimissaan joissakin maissa, jolloin lapsi viettää suuren osan lapsuuttaan vanhemmista erossa. Porvaristo oli ensimmäisenä kehittämässä uutta perhedynamiikkaa, aatelisto ja työväenluokka seurasivat perässä omassa aikataulussaan. Arièsin mukaan koulutus kertoo valtavasti asenteiden muutoksista lapsuuteen. Lapsesta tuli pikkuhiljaa perheen keskus, jonka tulevaisuuden turvaamisesta tuli perheen päämäärä. Myös vanhimman pojan perimysoikeudesta luovuttiin ja perheen piti pystyä suomaan samat mahdollisuudet kaikille pojille.
Kolmas osa: Perhe siirtyy yksityisyyden suojiin
Kolmannessa osassa Ariès esittelee perheen muutosta kuvien kautta ja kuinka lapsi alkaa vasta 1600 – luvulla ilmestyä kuviin myös perhepotrettien myötä. Osion lopussa Ariès keskittyy todistamaan kuinka perheen ja varsinkin ydinperheen voittokulku tuhosi vielä keskiajalla kukoistaneen yhteisöllisen ja sosiaalisen elämän. Esimerkkinä toimi aateliston ja porvariston isojen talojen arkkitehtuuri ja seinien sisällä tapahtuva jatkuva liikehdintä ja vieraiden tulva. Huoneet oli aseteltu niin että niiden läpi piti kulkea jos halusi seuraavaan huoneeseen, samoin kokoontaitettavia sänkyjä löytyi joka huoneesta. Huoneet eivät olleet vielä erikoistuneet olohuoneeksi, makuuhuoneeksi tai ruokasaliksi. Huoneessa jossa syötiin saattoi olla sänky joka nurkassa, ja vain sängyn ympärille viritetyt verhot toimivat yksityisyyden suojana. Vieraita saattoi tulla mihin kellon aikaan tahansa ilmoittamatta, ja heille avatttiin sänky ja annettiin syötävää. Ihminen ei oikeastaan koskaan ollut talossa hetkeäkään yksin, koska paikalla oli aina myös palvelijoita, jotka asuivat samoissa huoneissa. Ariès tiivistää asian seuraavasti: “..life until 17th century was lived in public”. Ihmisen elämää rytmittivät seremoniat joihin osallistui koko yhteisö, kuten hääyönä morsiusparin luona tehdyt vierailut osoittavat. Mentaliteettien kehitystä kuvastaa käytävien rakentaminen taloihin, joka antoi vihdoin mahdollisuuden sulkeutua huoneeseen. Kehitys jatkui yksityisyyden suuntaan, jolloin perhe alkoi eristäytyä ulkomaailmalta ja käytti yhä enemmän aikaa sisätiloissa, joita alettiin myös muokata viihtyisämmäksi. Palvelijat siirrettin pois isäntäväen tiloista. Työväenluokka asui pienemmissä asunnoissa, joihin ei juuri vieraita mahtunut, joskin heidän elämänsä keskittyi työssäoloon ja julkiseen tilaan.
Johtopäätökset : Modernismi vei vapauden ja toi vaihtoehdottomuuden
Johtopäätöksessä Ariès käy johdonmukaisesti läpi argumenttinsa. Keskiajalla lapsi liittyi aikuisten maailmaan heti kun pystyi tulemaan toimeen ilman hoitajaa. Siitä alkaen hän eli elämänsä julkisesti ja häntä koulutti elämä itse, sekä aikuiset joiden apulaisena hän toimi. Perheen tehtävä oli jatkaa elämää, nimeä ja omaisuutta, mutta se ei porautunut ihmisen sensibiliteetteihin sen syvemmin. Arièsin mukaan moralistit ja kirkonmiehet saivat aikaan muutoksen ilmapiirissä, jossa alettiin kokea tarpeelliseksi suojella lasta säädyttömyyksiltä ja pitää hänet kaidalla polulla. Kaikenlaiset yhteisölliset leikit, jopa tennis, jota harjoiteltiin säädyttömässä asussa olivat kiistelynaiheena. Lopulta perhe ja koulutusjärjestelmä yhdessä siirsivät lapsen pois aikuisten yhteisöstä. Lapsi suljettiin kurinalaiseen järjestelmään, joka vei hänelta vielä keskiajalla kukoistaneen vapauden. Kehitys johti yhteiskuntaluokkien eriytymiseen toisistaan. Porvaristo vetäytyi omille asuinalueilleen taloihinsa jotka oli suunniteltu ylläpitämään yksityisyyttä. Arièsin sanoin: “ The concept of family, the concept of class, and perhaps elsewhere the concept of race, appear as manifestations of the same intolerance towards variety, the same insistence on uniformity.” Näillä sanoilla Ariès päättää teoksen ja jättää lukijan pohtimaan sitä kuinka vapaa moderni yhteiskunta todella on? Millaisia olisimme ilman koulujärjestelmän muokkaavaa vaikutusta, jossa “jyvät erotellaan akanoista”?
Oikeistolainen anarkisti ja oman polkunsa kulkija
Ranskalainen Philippe Ariès (1914-84) syntyi keskiluokkaiseen katoliseen perheeseen Bloisissa viikkoa ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä vuonna 1914. Hän valmistui Grenoblen yliopistosta historian ja maantieteen laitokselta ja sai juuri ennen toista maailmansotaa d'études supérieures diplomin Sorbonnesta vuonna 1936, jossa hän tutki Ranskan aatelistoa. 1930-luvulla hän toimi journalistina royalistien Action française - opiskelijalehdessä ja oli aktiivinen oikeistolaisissa intellektuaalipiireissä, joskin hän irrottautui liikkeestä ja julistautui oikeistolaiseksi anarkistiksi. Sodan aikana hän opetti lyhyesti mutta otti sen jälkeen pestin trooppisten hedelmien dokumentaatiokeskuksen johtajana, vaikka toimi samalla itsenäisenä tutkijana ja kulttuurihistorioitsijana. Ariès sai kipinän kirjoittaa Centuries of Childhood Ranskassa jyllänneestä keskustelusta perheen kriisistä. Ariès ei uskonut ehkäisypillerin aiheuttamaan moraaliseen rappioon ja Ranskan väkiluvun laskuun. Hän julkaisi aiheesta tutkimuksen vuonna 1948, josta hän jatkoi seuraavaan teokseen, jossa hän tutki modernia mentaliteettia ja perheen konseptia - Centuries of childhood syntyi tuloksena. Teos otettiin Ranskassa hyvin vastaan, kunnes sitten nopeasti unohdettiin, joskin hän sai anglosaksisessa maailmassa enemmän lukijoita. Ranskassa seuraava sukupolvi 1970-luvulla löysi hänet uudelleen. Siinä vaiheessa Arièsin tutkimus oli keskittynyt kuoleman kulttuuriin ja hänen pääteoksensa L'Homme devant la Mort julkaistiin vuonna 1977 (englanniksi vasta 1991 nimellä The Hour of Our Death). Seuraavana vuonna hänet valittiiin Ecole des hautes études en sciences sociales instituutin tiedekuntaan. Arièsia pidetään yhtenä 1900-luvun originaaleimmista ajattelijoista, joka ei kuitenkaan elänyt nähdäkseen Histoire de la vie privée – viisiosaisen teoksensa julkaisua, joka oli hänen pitkän elämäntyönsä hedelmä. Ariès kuoli vuonna 1984 ja yksi hänen innoittamistaan historioitsijoista, Michel Foucault, kirjoitti hänen muistokirjoituksensa.
Lähdekritiikkiä
Arièsta on kritisoitu siitä että hän käytti lähteenään maalauksia, satuja ja runoja, eli taiteilijoiden teoksia, jotka saattoivat olla subjektiivisia tai tyylilajin osoituksia, enemmän kuin todellisuutta kuvaavia. Lapset saatettiin näyttää aikuisten vaatteissa vain kuvissa, vaikka heillä olisi ollut eri vaatetus arkielämässä. Myös Arièsin tapa käyttää vain niitä lähteitä, jotka tukivat hänen argumenttiaan koetaan ongelmalliseksi. Hän ei tuonut esiin maalauksia tai tutkimusmateriaalia, joissa lapsi on kuvattu sellaisella tavalla, joka sotisi hänen näkemystään vastaan. Arièsin tutkimusmateriaali keskittyy Ranskaan, joskin löytyy myös Britanniaa ja Saksaa käsittelevää tutkimusmateriaalia. Ranskankielisenä Ariès käyttää latinankielisiä alkuperäisiä lähteitä kääntämättä niitä, hän siis olettaa että lukija osaa latinaa, kuten ehkä 1950-60- luvulla Ranskassa oli tapana. Ariès käyttää lähteinään esimerkiksi Mme de Sevignyn kirjeenvaihtoa ja kuvailee yksityiskohtaisesti Ludvig XIII:n lapsuutta, josta hänen lääkärinsä Heroard on jättänyt jälkipolville tarkan raportin. Teoksessa esitetyt yksityiskohdat rikastavat mielikuvaa siitä millaista elämää tuleva kuningas vietti. Dauphin soitti 17 kuukauden ikäisenä viulua ja lauloi samaan aikaan sekä osasi tansseja. Teosta on kuitenkin kritisoitu juuri siitä että Ariès yleistää näkemyksiä erityisasemassa olevan lapsen kuten tulevan kuninkaan kautta. On tosin ymmärrettävää että yläluokan lapsuudesta on enemmän lähteitä kuin työväenluokan. Centuries of Childhoodissa ei ole varsinaista lähdeluetteloa, joskin lähdeviitteet antavat vihjeitä lähteiden laajuudesta. Ariès keskustelee laajasti esimerkiksi eri aikakausien tapaoppaiden kanssa kuten The Babees Book (1868), La Civilité Nouvelle (1671) tai Giovanni della Casan Galateo (1558), jonka yleisyydestä kertoi sanonta “hän tunsi galateensa”, jos joku osasi etiketin mukaisen käyttäytymisen.
Teoksen merkitys
Arièsin teos on klassikko monestakin syystä. Ensinnäkin se on ensimmäisiä lapsuuden historiaa käsitteleviä teoksia. George Henry Painen teos The Child in Human Progress joka ilmestyi vuonna 1916 on vielä aikaisempi. Yksi Arièsin saavutuksista oli saada aikaan hänen argumenttiaan “In medieval society the idea of childhood did not exist, ...” vastaan hyökänneiden tutkimusten tulvan, joka samalla käynnisti laajamittaisen lapsuuden tutkimuksen ja aiheesta käydyn teoreettisen keskustelun, joka jatkuu vieläkin. Tämä lauseen osa on yksi kulttuurihistorian käsitellyimmistä väitteistä. Lauseen englanninkielisessä käännöksessä on kuitenkin virhe. Alkuperäisessä ranskankielisessä tekstissä Ariès käytti idean sijaan termiä sentiment, joka ei tarkoita vain ajatusta tai konseptia, vaan myös tunnetta jostain. Sen lisäksi Ariel jatkaa ajatustaan seuraavasti : “ ... this is not to suggest that children were neglected, forsaken or despised. The idea of childhood is not to be confused with affection for children : it corresponds to an awareness of the particular nature of childhood, that particular nature, which distinguishes the child from the adult, even the young adult.” Tämä tarkennus ei kuitenkaan riittänyt rauhoittamaan keskiajan tutkijoita, jotka halusivat Arièsin “pään pölkylle”. Valtaisia määrä kulttuurihistoriallista tutkimusta on onnistunut todistamaan että keskiajalla oli oma käsityksensä lapsuudesta ja teokset kuten vuonna 2001 julkaistu Nicholas Ormen Medieval Children ovat näyttöä sille että Arièsin yli 40 vuotta aiemmin esittämät ajatukset saavat yhä vastustusta. Aries kaikesta päätellen liioitteli asian suhteen tai sitten hänen tarkoituksensa ymmärrettiin väärin. Kuitenkin jopa ne jotka puolustavat keskiaikaista lapsuutta myöntävät Arièsin perusteesin siitä, että lapsuus on sosiaalinen konstruktio. Centuries of Childhood on yli 400-sivuinen kirja, jonka pääteesi ei ole kuitenkaan keskiaikaisen lapsuuden kieltäminen vaan ylipäätään se sosiaalisen elämän murros, jossa 1600-luvulta eteenpäin lapsen ympärille kehittynyt ydinperhe otti pääroolin ja jyräsi keskiaikaisen laajemman yhteisöllisyyden alleen. Perhe otti yhdessä kouluttajien, (munkit, nunnat, papit ja opettajat) kanssa vastuulleen lapsen kurissapidon ja suojelun. Lasta alettiin kontrolloida ja kasvattaa aivan uudella tavalla.
Oi niitä aikoja!
Itselleni kiinnostavinta antia teoksessa olivat esimerkit siitä kuinka keskiaikaiset leikit olivat tärkeitä yhteisöllisten siteiden lujittamiselle, ja niihin osallistuivat aikuiset ja lapset yhdessä sosiaalisesta luokastaan välittämättä. Niinkin yksinkertainen ja riemukas tapahtuma kuin lumipallosota ei ollut vielä lapsille “kuuluvaa”. Keskiaikaiset aikuiset olivat meidän modernista näkökulmastamme “lapsellisia”, mutta heillä oli varmaankin omalla tavallaan hauskempaa ja riehakkaampaa kuin meillä. Myös karnevaalit ja kaikenlaiset tapahtumat saivat suuret joukot liikkeelle, ja lasten roolit näissä tapahtumissa olivat tärkeitä riittejä aikuisuuteen. Arièsia on kritisoitu siitä että hän romantisoi aikaisempaa yhteisöllisyttä ja suhtautui omaan aikaansa negatiivisesti. Ymmärrän kuitenkin Arièsin nostalgiaa ja liityn hänen romanttiseen seuraansa. Jos lapsi on todella onnekas hän saa luonteelleen sopivat ja rakastavat vanhemmat ja sisarukset. Tutkimusten mukaan kuitenkin niin kutsuttuja onnellisia ydinperheitä on pieni vähemmistö. Jos ei kuulu tuohon joukkoon, niin ydinperhe ei olekaan niin viehättävä tapa viettää lapsuutta. Lukiessani Arièsin kirjaa, olisin itsekin halunnut viettää lapsuuteni keskiajan yhteisöllisen mallin mukaan. Ehkä Ariès ei saanut kokea onnellista ydinperhelapsuutta ja on siksi kriittinen? Onko ydinperhe oikeastaan ollenkaan hyväksi ihmiskunnalle? Ariès tuo kuitenkin esiin yhden seikan, joka asettaa romanttisuuteni vaakalaudalle. Keskiajalla tyttöjä ei oikeastaan ollut olemassa samalla tavalla kuin poikia. Arièsin mukaan heidät myös puettiin aikuisten naisten tavoin jo lapsuudesta, vaikka pojilla oli hyvin tarkkaan säännöstellyt iän mukaan vaihtuvat pukeutumistyylit ja ylipäätään kasvamiseen kuuluvat riitit. En myöskään haluaisi nukkua alasti samassa sängyssä koko perheen kanssa. Ariès kirjoittaa lapsuuden ajan seksuaalisuudesta ja kaivaa esiin esimerkkejä, jotka aiheuttaisivat nykyään paheksuntaa ja pedofiilisyytteitä. Hänen mukaansa lasten sukuelimiä saatettiin kosketella avoimesti varhaisnuoruuteen saakka ja heitä kiusoiteltiin jatkuvasti asian suhteen. Jopa 12 – vuotiasta tyttöä ja 14-vuotiasta poikaa pidettiin naimaikäisenä. Tosin keskiajalla harvalla oli tiedossa tarkka ikänsä. Systemaattinen väestökannan arkistointi tuli vasta modernismin myötä.
Ajatuksia yhteisöllisyydestä
Kirjasta jäi erityisesti kiinnostus lukea lisää keskiaikaisista yhteisöllisistä peleistä ja leikeistä, joiden historioitsijoita Ariès mainitseekin. Ehkä näitä perinteitä voi tuoda takaisin. Yksi esimerkki tämäntyylisestä perinteestä ovat Purpuri-tanssi (ransk. Potpourri), joita pidetään yllä muutamilla paikkakunnilla Suomessa. Purpurit olivat häätansseja, joita tanssittiin ryhmänä parikin päivää putkeen. Samaan tapaan nykyään riehutaan rock-festivaaleilla tai klubeilla, joissa tanssi ei ole rajoitettu kahdenkeskiseksi vaan yhteisölliseksi jakamiseksi. Vuonna 1960 rock-kulttuuri oli vasta syntymässä, mutta miksi Ariès ei mainitse muita modernin ajan yhteisöllisiä riittejä? Vai ovatko kriitikot sittenkin oikeassa siitä että Ariès suhtautui liiankin negatiivisesti omaan aikaansa, eikä löytänyt läsnäolevaa yhteisöllisyyttä? Joka tapauksessa kirja sisältää valtavan määrän herkullisia ja kiinnostavia esimerkkejä elämästä eri aikakausilla, jotka tekevät siitä luettavan arvoisen, vaikka ei täysin vakuuttuisikaan Arièsin argumentoinnista.
Philippe Ariès: Centuries of Childhood A Social History of Family Life
Comentarios