Kestävän elämäntavan käytännöistä

TUTKIMUSARTIKKELI_Kehollisuus ja kriisit Heikkilän pientilalla 1950-luvulla

Mia Mäkelä (Alkuperäinen teksti tammikuu 2016)

SISÄLLYSLUETTELO

1. JOHDANTO

1.1. Tutkimuksen tausta ja tavoitteet

1.2. Tutkimuskysymykset, tutkimusmenetelmä ja muistitieto

1.3. Alkuperäisaineistot ja aikaisempi tutkimus

2. MUOTOKUVASSA PIENVILJELIJÄPERHE

2.1 Perheen perustaminen

2.2 Heikkilän tila ja talo

2.3 Pientilallisten suuressa joukossa

2.4 Lasten erilaiset kokemukset

2.5 Ahdasmielinen kasvattaja

2.6 Perheen tuliluonteinen pää

3. ARJEN KEHOLLISET KÄYTÄNNÖT

3.1 Vie mennessäs, tuo tullessas

3.2 Raskas työ vaatii raskaat eväät

3.3 Vielä niitä honkia humisee

4. SELVIYTYMINEN YMPÄRISTÖSSÄ JA KRIISITILANTEESSA

4.1 Suhde ympäröivään maailmaan

4.2 Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

4.3 Haaverien historiaa

5. YHTEENVETO

6. LÄHDELUETTELO

1. JOHDANTO

1.1. Tutkimuksen tausta ja tavoitteet

Aloitan vastaamalla kysymykseen : miksi kirjoitan tämän tutkimuksen? Kiinnostus omavaraiseen menneisyyteen syttyi kesällä 2014 kiertäessäni ekokylissä ympäri Suomea. Maalle ekokyliin ja- yhteisöihin muuttaa yhä useampi ihminen etsiessään kestävämpää elämäntyyliä *1 ja tapoja hillitä ilmastonmuutosta. Ruokaomavaraisuus *2 vaikuttaa kuitenkin vain haaveelta useampien kohdalla. Aloin pohtia mihin on kadonnut se omavaraisuuden tietotaito, joka on suomalaisten aineetonta kulttuuriperintöä. Vanhempani syntyivät omavaraisuuteen, joten heillä pitäisi olla yhä tallella käytännön taidot selvitä ilman sähköäkin. Aloin haastatella äitini sisaruksia heidän kokemuksistaan maalla 1950-luvulla. Halusin myös tuottaa alkuperäisaineistoa, johon minulla olisi jonkinlainen yhteys, ja samalla ymmärtää mistä lähtökohdista sukuni on ponnistanut. Tavoitteeni on myös ymmärtää syvällisemmin sitä kulttuuria, joka vallitsi “kestävässä elämäntavassa” ja välttää turhaa idealisointia ja nostalgiaa, johon on helppo sortua jälkikäteen ajan kullatessa muistot.

1.2. Tutkimuskysymykset, tutkimusmenetelmä ja muistitieto

Omavaraisuuden käytäntöjen lisäksi halusin kartoittaa Heikkilän sisarusten henkilökohtaisia kokemuksia ja tuntemuksia; heidän tulkintaansa omasta lapsuudestaan. Millaista kestävä elämä käytännössä oli? Mitä se vaati ja mitä se antoi? Miltä se tuntui? Mitä oli hyvinvointi? Kokemukset liittyvät erottamattomasti kehoomme. Tutkiskelen kehollisuutta: liikkumista ja kehollisia käytäntöjä. Pohdin haastateltavien omakohtaisten kokemusten kautta omavaraisuuden ilmapiiriä ja piirrän kuvaa heidän arjestaan. Olen valikoinut haastattelumateriaalistani vain pienen osan, jota käytän tässä tutkimuksessa rajausta helpottaakseni. Laajempi haastattelumateriaali kuitenkin auttaa minua ymmärtämään kokonaiskuvaa paremmin ja sitä miksi ja miten asioita tehtiin.

Rekonstruoin yhden arkipäivän tapahtumia joulukuussa 1955 ennen joulua. Tämä arkipäivä on jäänyt mieliin, koska tapahtui jotain yllättävää, joka kirjoi yhdelle haastateltavista ihoon arven, joka yhä muistuttaa häntä tuosta päivästä. Näin muistosta tuli kirjaimellisesti kehollinen. Rekonstruoin tämän päivän kulkua yhdistäen todennäköisyyttä ja muistitietoa. Todennäköisesti perheen isä meni metsään, koska unohti kirveen sinne. Todennäköisesti perheen äiti lypsi lehmät, koska ne lypsettiin joka päivä. Myös eväät metsätyöläiselle teki yleensä äiti. Jos juuri tuona päivänä ne tekikin joku muu, siitä ei ole jäänyt muistikuvia ja se olisi mahdotonta todentaa. Tavoitteeni on tuoda esiin arjen rutiini ja yleinen käytäntö, jonka kautta tuon esiin asenteita ja arvoja, jotka kuvaavat ajan mentaliteetteja. Tapahtumat sinällään eivät kenties vaikuta kiinnostavilta, eivätkä ole ylittäneet uutiskynnystä aikanaan. Ilman tätä tutkimusta päivä todennäköisesti katoaisi tavoittamattomiin. Alempien yhteiskuntaluokkien tutkimuksessa suulliset lähteet ovat usein välttämättömiä. Suvun muistitietoa tutkinut Pauliina Latvala on huomannut, että on tavallista kertoa elämästä dramaattisten tapahtumien avulla.*3 Kirsti Salmi-Niklander uskoo että tutkimushaastattelussa kertojan mieleen voi palata jokin menneisyyden pieni arkinen tapahtuma, joka haastattelussa uudelleen elettynä saa myös kertojalle uusia merkityksiä, se luodaan ja kerrotaan uudelleen dialogissa tutkijan kanssa.*4 Alessandro Portelli puolestaan ehdottaa että radikaalissa muistitietotukimuksessa historioitsija on mukana kertomuksessa, jonka rakentumisesta hän ottaa vastuun. Tämän näkemyksen mukaan haastattelija-tutkijalla on autonominen rooli lopputuloksessa.*5

Tutkimukseni perustuu haastatteluihin eli suulliseen muistitietoon (oral history). Portelli väittää muistitiedon kertovan enemmän merkityksestä kuin tapahtumasta. Se mihin kertoja uskoo on kuitenkin historiallinen tosiasia aivan yhtä lailla kuin se, mitä todella tapahtui. Portelli ei usko objektiivisen lähdeaineiston olemassaoloon.6 Kuten nykyäänkin voimme todistaa; sanomalehdissä annettu tieto esimerkiksi mielenosoittajien määrästä muuttuu sen mukaan onko tiedote poliisin vai mielenosoittajien. Kumpi on faktatieto, ja kumpi tieto on helpommin saavutettavissa tulevaisuudessa? Tutkimukseni kuuluu myös mikrohistorian lajityyppiiin. Tutkimuskohteeni on omavarainen elämä pientilalla maalla, jonka arkipäivää kartoitan. Tälläinen tieto ei löydy helposti arkistoista ja kirjallisista lähteistä, vaan se täytyy tuottaa itse nk. alhaalta päin tai etsiä muiden tekemää tutkimusta. Pientilallinen omavarainen elämä oli vielä 1950-luvulla Suomessa enemmistön kokemusmaailma. Näin ollen Heikkilän perheen kokemukset kuvastavat samalla suuremman kokonaisuuden elämää.

1.3. Alkuperäisaineistot ja aikaisempi tutkimus

Alkuperäisaineistona toimivat koostamani haastattelut joita on yli kuusi tuntia. Haastateltavina toimivat Heikkilän sisarukset Tuovi (1935), Terttu (1941), Taave (1944), Tuula (1946), ja Tyyne (1949). Esitin kaikille samat peruskysymykset suhteesta itseen, läheisiin, luontoon/ympäristöön, pyhyyteen. Erittelin teemat tarkempiin kysymyksiin ruokakulttuurista, asumisesta, tekniikasta, taloudesta, terveydestä ja hyvinvoinnista. Kiinnitin erityistä huomiota siihen mitkä muistot olivat yhteisiä ja toistuivat useamman kertomuksessa? Mitkä aihealueet kiinnostivat haastateltavia eniten? Miten asioista kerrottiin? Haastattelun aikana kysyin täydentäviä kysymyksiä ja ohjailin keskustelua itseäni kiinnostavaan suuntaan eli kehollisuuteen ja toimeentuloon omavaraisuudessa. Muistot liittyivät enemmän yhdessä tekemiseen kuin keskusteluun. Kukaan ei kertonut muistoistaan aloittaen “isä kertoi että ...”. Lapset oppivat tekemällä. Vanhempien toistelemat sanonnat olivat kuitenkin jääneet mieleen. Kaikki haastateltavat allekirjoittivat sopimuksen, jossa he suostuvat olemaan omalla nimellään mukana tutkimuksessa. Olen myös koostanut haastatteluista ääniteoksen, josta jokainen osallistuja on kuunnellut myös muiden muistitetoa. Keskityn sisaruksista erityisesti Tuulan kokemuksiin, lähinnä siksi että hänen muistonsa olivat hyvinkin yksityiskohtaisia ja valitsin hänen kirveen hakumatkansa tutkielmani lähtökohdaksi. Täydensin äänihaastatteluja tätä tutkielmaa varten verkon kautta kirjallisesti ja kävin tekstiä läpi useita kertoja puhelimitse Tyynen kanssa, joka toimi muistitiedon tarkastajana. Se että olen haastateltaville entuudestaan tuttu saattoi vaikuttaa muistitiedon sisältöön. Vaikka en ole juurikaan tekemisissä äitini sisarusten kanssa, uskoisin että anonymiteetin takaa he voisivat kertoa erilaisia asioita. Vaarana on perheen ja suvun kesken että “henkilökohtainen totuus sulautuu jaettuihin mielikuviin” Portellin sanoja lainaten. Perheellä on hyväksyttyä tietoa, jota toiston avulla vahvistetaan. Jotkut tarinat jäävät elämään kun toiset unohdetaan eri syistä. Kävin läpi Maaseudun Tulevaisuuden ja Satakunnan kansan lehdet viikon ajalta ennen joulua 1955, jotta saisin katsauksen siihen millaista tietoa Heikkilän isäntä käsitteli lukiessaan keinutuolissa.

Vaikka keskityn pienen yksikön kokemuksiin, ne kuitenkin kuvastavat samalla enemmistön kokemuksia Suomessa 1950-luvulla. Päivi Uljaan tutkimus Hyvinvointivaltion läpimurto (2012) perustuu laajaan haastattelumateriaaliin ja toimi päälähteenäni hahmottaessani Heikkilöiden elämän yhteiskunnallista kehystä. Kirsi-Marja Hytösen toimittamassa Onnen aika –teoksessa (2013) Hilja Toivion artikkeli tarjosi kattavan kuvan metsätyöstä ja hevosen asemasta. Sirkka-Liisa Rannan Naisten työt (2012) oli hyödyllinen emännän työtehtävien kehollisuutta pohtiessa. Pirjo Markkolan toimittama Suomen Maaseudun Historia (2004) toimi tilastotieteellisenä pohjateoksena. Tiina Suopajärven Sukupuoli meni metsään (2009) kannusti käsittelemään sukupuolittunutta suhdetta ympäristöön. Saara Tuomaalan ja Ulla Pielan artikkelit Modernisaatio ja kansan kokemus Suomessa 1860-1960 (2006)-teoksessa auttoivat hahmottamaan koulumatkojen merkitystä ja kansan *6 lääkintätapoja. Tutkimuskirjallisuutta kerätessäni yllätyin siitä kuinka laajalti 1950-lukua on Suomessa tutkittu viimeisten 10 vuoden aikana, erityisesti naisten taholta. Metodikirjallisuudesta erityisesti Fingerroosin & muiden toimittama Muistitietotutkimus (2006) antoi teoreettista pohjaa pohdinnoille. Alessandro Portellin ajatukset rohkaisivat kokeilemaan narratiivista rakennetta tutkielmassani. Hanna Kuusen artikkeli 50-luvusta nostalgian kulttuurimarkkinoilla Menneisyys on toista maata-teoksessa (2007), toimi keskustelukumppanina yhteenvedossa. Mikrohistorian saralla uudenlainen lähestymistapa tutkimuskohteeseen toimi inspiraation lähteenä, esimerkkinä Anna Kortelaisen Virginie! (2003). *7

2. HEIKKILÄN PERHE JA TILA

2.1 Perheen perustaminen

Taimi Elisabet Harjan ja Toini Viljam Heikkilän polut ristesivät Noormarkun Kairilan kylässä, jossa he asuivat muutaman kilometrin päässä toisistaan. Taimi muutti Toinin kotitilalle Heikkilään jo seurusteluvaiheessa ja pariskunta asui avoliitossa kunnes Taimi tuli raskaaksi. Toinin äiti Aleksandra hoputti paria naimisiin ja 24-vuotiaat nuoret vihittiin vuonna 1932. Kuuden kuukauden kuluttua syntyi ensimmäinen poika Tauno. Sukupolvien välinen yhteiselo ei ollut helppoa. Toinilla oli jatkuvasti isänsä kanssa rähinää, varsinkin humalassa ja Taimi palasi lapsuuden kotiinsa Taunon kanssa. Toini otti myöhemmin pestin muonamiehenä *8 ja muutti Taimin kanssa naapurikylään Rudanmaahan. Seuraavina vuosina syntyi lisää lapsia: Tuovi vuonna 1935 ja kaksi vuotta myöhemmin Tuomo, joka “nukkui pois” jo alle vuoden ikäisenä. Saman kohtalon koki Terttu kolme vuotta myöhemmin. Molemmat vei todennäköisesti keuhkokuume. Terttu kuitenkin “tehtiin” uudelleen vuonna 1941. Taave syntyi vuonna 1944, Tuula (1946) ja kuopus Tyyne (1949) kuuluivat heti sodan jälkeen syntyneisiin suuriin ikäluokkiin.*9 Yksi elintason mittari on imeväiskuolleisuus, joka vuonna 1940 lähestyi Suomessa kymmentä prosenttia.*10 Heikkilän perhe ylitti keskiarvon; he menettivät 25% lapsista. Toini osti kotitilansa veljensä kanssa perheen isän kuoltua vuonna 1937. Välit olivat menneet niin huonoiksi, että isä oli kieltäytynyt myymästä tilaa yksin Toinille. Nyt Toini pääsi vihdoin aloittamaan uuden elämän tilan omistajana perheensä kanssa kaksi vuotta ennen sodan syttymistä. Toinin äiti Aleksandra jäi tilalle syytinkiin*11 kymmeneksi vuodeksi kuolemaansa asti.*12

2.2 Heikkilän tila ja talo

Heikkilän pientilalla oli 6,6ha peltoa ja 13ha suon kanssa. Osa pelloista oli Toinin hevosen avulla raivaamaa maata. Alle 10 hehtaarin tilat laskettiin pientiloiksi.*13 Sen lisäksi oli 25ha metsää. Talossa oli kaksi sisääntuloa, pirttiin ja tupaan, joiden välissä oli keittiö ja kamari. Pirtissä oli suuri leivinuuni, jota kutsuttiin muuriksi. Se lämmitti pirtin, kamarin ja hieman keittiötäkin. Pirtissä oli kaksi keinutuolia joiden välissä oli pöytä. Huoneesta löytyivät myös poljettava ompelukone, parisänky ja ikkunat kolmeen suuntaan. Keittiön kautta kuljettiin kamariin, tupaan, kellariin sekä vintille. Talvisin kamarissa nukkuivat lapset, jotka ahtautuivat muutamaan sivustavedettävään sänkyyn. Kun talossa yöpyi kortteerimiehiä*14, he valtasivat kamarin ja lapset joutuivat etsimään yösijan pirtissä. Kesäisin lapsilla oli enemmän tilaa, sillä he muuttivat vintille, jonne he rakentelivat itselleen “nukkumalooseja”. Vintillä ei ollut lämmitystä. Tupa, joka oli talon suurin huone, pidettiin tyhjillään vieraita varten, joita saattoi ilmaantua myös ilmoittamatta. Syynä ison tilan tyhjänä pitämiseen oli vieraanvaraisuuden lisäksi myös lämmityksen minimoimisen tarve. Muut huoneet olivat ahtaat ja liikkumiseen ei jäänyt juuri tilaa. Lähes jokainen Heikkilän sisaruksista palasi asuttamaan tupaa jo kotoa lähdettyään, joskus lastensa tai koko perheen kanssa. Jos puoliso oli armeijassa, naisen oli vaikea löytää pienen lapsen kanssa alivuokra-asuntoa armeijan päivärahalla. Omasta asunnosta ei edes haaveiltu siinä tilanteessa. Myös miniän rooli miehen sukutilalla saattoi käydä ylivoimaiseksi, jos yhteiselo puolison vanhempien kanssa ei sujunut.*15

Asuintalon lisäksi tilalla oli isokokoinen navetta, jossa asuivat neljä lehmää, hevonen, lampaat ja kanat. Navettarakennuksessa oli myös varikeittiö*16, sauna, sekä uloimpana ulkohuussi. Puolet rakennuksesta toimi varastotilana, jota kutsuttiin suuliksi. Siellä säilytettiin polttopuita, eläinten rehua ja heinää. Tilalla oli myös aittoja, toinen varastotila ja maakellari. Taloa ympäröivät puutarha, kasvimaat ja viljelypellot. Navetan ja talon välissä oli pihakaivo. Tilalta kulki harjun yli metsän ja peltojen läpi maantielle alle kahden kilometrin pituinen tie.*17

2.3 Pientilallisten suuressa joukossa

Heikkilän perhe toimii malliesimerkkinä sodanjälkeisestä suomalaisesta elämästä. 67% kansasta asui maalla ja suurin osa pyöritti pientilalla perheen (lihas)voimin puolittaista omavaraistaloutta.*18 Maanviljely ja karjanpito nähtiin 1950-luvun alussa sosiaaliturvana ja vaurauden lähteenä.*19 Pientilojen kuviteltiin aina vain paranevan ja jatkuvan ikuisesti isältä pojalle. Työteliäisyys, pysyvyys ja jatkuvuus olivat arvoja, joita kunnioitettiin. Päivi Uljas tiivistää asenneilmapiirin seuraavasti: “Työnteon ja omillaan pärjäämisen eetosta voidaan pitää nuoren itsenäisen talonpoikaisvaltion irtiottona vanhaan sääty-yhteiskuntaan ja sen eriarvoisuuteen. Tämä yhteiskunta ei todellakaan ihannoinut “joutilasta luokkaa”... köyhimmänkin töllin lapsi saattoi saada yhteisön kannustusta ja arvostusta olemalla siisti, vahva ja ripeä tarttumaan työhön kuin työhön.”*20 Elämäntyyliä voitaisiin Uljaan mukaan kutsua myös “helvetillisen raadannan hegemoniaksi”.*21 Mitä paremmin talonpojat pärjäsivät omillaan, sitä parempi tilanne oli myös valtion kassalle ja poliittiselle vakaudelle. Uskottiin että rintamalta palaavien vihaisten miesten kapina puskettiin turpeeseen.*22

Perustoimeentulo saatiin maa-ja metsätaloustöistä; maitotilistä ja tukinajotilistä. Näiden lisäksi tarpeita hankittiin perheen monimuotoisen yrittämisen*23 ja lapsilisien avulla. Toini tyhjensi koulun ulkohuussit. Taave möi kananmunia. Tuula kasvatti sokerijuurikasta myyntiin. Päivi Uljaan laajassa tutkimuksessa käy ilmi, että pienviljelijäperheiden leipä hankittiin monella tavalla ja pääelinkeinon yksiselitteinen merkitseminen oli mahdotonta.*24 Heikkilässä perheen isä saattoi toimia vuoden aikana sekä palkkatyössä että yrittäjänä: maanviljelijänä, metsätyössä, hevosmiehenä, kauppiaana ja metsänomistajana. Talvella oli erilainen toimenkuva kuin kesällä. Pienviljelijäyhdistyksen jäsenyys mahdollisti yhteishankintoja sekä palvelusten ja vierailujen vaihtoa. Naapurien kiitollisuuden velka toi myös turvallisuuden tunnetta.*25 Uljas on tullut siihen tulokseen että maaseudulla harjoitettiin selkeää vaihtoon perustuvaa toimintaa enemmän kuin yhteisöllistä huolenpitoa.*26 Ruokaomavaraisuus oli lähes täydellinen. Kaupasta ostettiin vehnäjauhoja, sillä Heikkilän hallanarat pellot eivät soveltuneet vehnän viljelyyn. Sen lisäksi ostettiin useimmiten kahvipapuja, sokeritoppia*27, petrolia, hiivaa, kangasta, vaatteita ja erilaisia välineitä, kuten suksia ja polkupyöriä. Pula-aika oli virallisesti ohi kahvin vapautumisen jälkeen vuonna 1954.*28 Kauppoihin alkoi ilmestyä uutta tavaraa, joista hedelmät, lakritsipiiput ja punainen limsa jäivät erityisesti lasten mieliin. Maaseutukylän tilat elivät samassa rytmissä, jota määrittivät aamu-ja iltalypsy, maitoauton aikataulu, koulunkäynti, valon määrä, vuodenkierto ja sää.*29 Maatiloilla ajoitus oli tärkeä kaiken toiminnan suhteen. Peruna istutettiin viimeistään kesäkuun 6. päivä. Jos siitä myöhästyi naapurit uskoivat että “peli oli menetetty”. Maan kosteus määritti äestyksen ajankohdan. Hallaöinä isäntä lähti sytyttämään tulia pellonlaidalle, jotta savu suojelisi viljaa kylmältä. Kesäisin heinää tehtiin lähes ympäripyöreitä päiviä, kun tuli poutasäät. Viikonpäivistä tuli toistuvien rutiinien kautta merkityksellisiä: perjantaina leivottiin ja syötiin tuoretta kakkoa ja pullaa, lauantaina saunottiin ja syötiin ohraryynivelliä. Joka toinen sunnuntai oli kotona pyhäkoulu kylän lapsille, jonka jälkeen sai leikkiä nurkkapyssyä*30 ja syödä lauantaimakkaraa.*31

2.4 Lasten erilaiset kokemukset

Lapset kokivat elämänsä Heikkilän tilalla jokainen omalla tavallaan. Tertun iho hiertyi irti heinähangon varressa. Lisäksi hän kärsi säryistä ja yliherkkyyksistä, joiden vuoksi osallistuminen tilan töihin oli haasteellista. Tyynen haasteeksi muodostui lukuajan löytäminen arkisen aherruksen ohessa. Pienet hetket jotka sai lukea omassa rauhassa ulkohuussissa tai peiton alla taskulampun valossa, olivat hänen henkireikiään. Kukaan lapsista ei muista kokeneensa koskaan nälkää, ei edes sodan kokenut Tuovi. Hauskaa lapsuus ei hänen muistoissaan kuitenkaan ollut. Hän muistaa lähettäneensä isälleen sotaväkeen lantun, mutta ei usko olleensa koskaan isän sylissä. Taave sen sijaan muistaa istuneensa isän polvella kun tämä lauloi: “Koska valaissee kointähtönen, mua köyhää kerjääjää, koska alkaa matka iäinen, on yhä hämärää...” *32

Tuula ja Taave muistavat lapsuutensa onnellisena. Molemmat nauttivat fyysisestä aherruksesta, myös vapaa-ajalla hiihtämällä. Kodin ilmapiirin Taave koki kuitenkin pessimistisenä ja isä suuttui helposti. Renkaan hajoaminen saattoi aiheuttaa sadattelua ja ärräpäitä. “Siihen tuli paniikin omainen juttu, taas jos jotain sattuu niin rahaa menee”.*33 Taaven pelastus oli “ylioptimistinen” kyläkauppias, joka otti hänet apulaiseksi. Kyläkauppiaalta Taave omaksui erilaisen elämänasenteen. Yritteliästä Taavea ei tarvinnut edes pyytää hakemaan metsänantimia, hän suorastaan “ryntäsi matkaan heti kun löysi vapaa-aikaa”.*34

2.5 Ahdasmielinen kasvattaja

Haastateltavat kuvailivat äitiään sanalla tiukka tai ahdasmielinen. Taimi oli uskossa, joka tarkoitti lapsille polvirukouksia, pyhäkoulua, kirkossakäyntiä jouluna ja pääsiäisenä sekä seuroja, joihin kiertävä saarnamies tuli puhumaan. Taimi omistautui herännäisliike rukoilevaisille, jonka pääasiallinen kannatusalue oli Satakunta. Rukoilevaiset korostivat henkilökohtaisen kilvoittelun merkitystä ja lauloivat siionin virsiä, joista perheen isän Taavelle laulama laulu oli yksi esimerkki.*35 Lapset muistavat äidin “lyöneen” isää ja perhettä “raamatulla päähän”. Tyttöjä ei Kairilan kylässä yleensä päästetty tansseihin ennen rippikoulua, mutta Heikkilässä ei sen jälkeenkään. Äidin ahdasmielisyys saikin tytöt lähtemään kotoa niin pian kuin suinkin voivat, viimeistään 16-vuotiaina. Radiosta ei saanut kuunnella musiikkia, vain uutisia ja uskonnollista ohjelmaa. Kotoa 12-vuotiaana lähtenyt Tyyne muistaa kuinka kapinoi äidin fanatismia vastaan käydessään vanhempiensa luona kylässä oman radion kanssa 16-vuotiaana ja kieltäytessään sulkemasta sitä äidin vaatimuksesta huolimatta.*36

Äiti kannusti lapsia tekemään ja ahkeroimaan. Poljettavaa ompelukonettaan hän lainasi auliisti ja keritsimiäkin, vaikka lampaiden veri tirskuikin pienempien lasten touhutessa. Työntekoon ja ahkeruuteen oppiminen oli kasvatuksen ohjenuora ja vanhemmilta saatu perintö. Mitä enemmän lapset osasivat, sitä paremmat mahdollisuudet heillä oli toimia työvoimana tilalla ja löytää elinkeino aikuisena. Jokaisen panos oli tärkeä, ikää katsomatta.*37 Kyseessä oli myös vanhempien oma selviytyminen; lapsilla oli lakisääteinen velvollisuus elättää vanhempansa vielä vuonna 1955.*38

Vanhempien kunnioitusta pidettiin yllä fyysisellä kurituksella, kuten tukkapöllyllä ja piiskauksella. Lapset joutuivat hakemaan itse risut “niin tiesi mitä sai” tai sai seistä nurkassa, jos oli “tyhmä”. “Nöyryytystä!” muistelee Tuula. 1950-luvulla vallitsi vanhempien ehdotonta valtaa korostava tottelevaisuuskulttuuri.*39 Tuoville äiti antoi lasten kasvatusohjeita: lasta ei saa pitää hyvänä eikä kehua, ettei hän tulisi itserakkaaksi. Kukaan haastateltavista ei muista kokeneensa hellyyttä äitinsä puolelta, jolla oli aina kiire jonkun askareen parissa; isän polvella tuli istuttua enemmän sodan jälkeen. Sellaista läheisyyttä, jota nykyään odotetaan lasten ja vanhempien välillä olevan kukaan ei muista kokeneensa. Iltasatuja ei luettu ääneen, mutta Taimilla oli tapana iltahartauden jälkeen vielä parsia sukkia ja istua lastensa kanssa kuunnellen heidän tarinoitaan. Parsimista riitti 8-henkisessä perheessä. Pistelevät pässinpukkimat eli pelkästä lampaanvillasta kudotut villasukat rikkuivat helposti.*40

2.6 Perheen tuliluonteinen pää

Lapset kuvasivat isäänsä tuliluonteiseksi ja hänellä oli tapana juovuksissa riehua ja käyttäytyä pelottavasti, kuten silloin kun toi hevosen sisälle taloon. Kerran jos toisenkin talon emäntä joutui pakenemaan lapsuuden kotiinsa, jossa asui veljensä perheen luona. Sodan aikaisissa kirjeissään vaimolleen Toini opasti häntä viljelyssä ja osoitti muutenkin huolenpitoa ja tunteita, joita ei osannut yleensä pukea sanoiksi. Sodassa Toini sai kranaatinsirpaleet poskeensa ja kärsi loppuelämänsä hermosärystä. Hänellä oli myös astma, jota kävi hoidattamassa. Toinin mielentila huononi sodan jälkeen. Perhe oli kuitenkin onnekas että isä palasi työkuntoisena.*41 Noormarkusta lähti sotaan 123 asukasta, jotka jäivät sille tielle.*42 Taave koki isänsä hyvänä miehenä, joka ei koskaan puhunut samasta asiasta kahta kertaa. Kun isä oli talossa, lapset kokivat olonsa turvallisiksi, sillä väkivahvana hän pystyisi suojelemaan heitä kaikelta.*43 50-luvun alussa taloon vedettiin sähkö, jonka tuoman valaistuksen ensivaikutelmaa Tuula kuvaili taivaallisena. Sähkön myötä isä hankki heti radion, jonka mukana jokapäiväiseen arkeen tuli uusi rutiini: kello 19 STT:n uutiset, joiden jälkeen talon isäntä kävi levolle.*44 Toini muistetaan edistyksellisenä miehenä. Hän hankki ensimmäisten joukossa puhelimenkin, johon hän vastasi aina ylpeästi: Heikkilässä!*45

3. ARJEN KEHOLLISET KÄYTÄNNÖT

3.1 Vie mennessäs, tuo tullessas

On varhainen aamu ennen joulua vuonna 1955. Ulkona on vielä hämärää kun Heikkilän emäntä herää pirtissä ja laittaa ensitöikseen klapeja hellan pesään keittiössä, jossa nurkat ovat huurussa. Ulkona on paukkunut kova pakkanen jo yli viikon.*46 Hellan päälle hän laittaa pihakaivosta kannetun veden kuumenemaan. Lapset ovat kantaneet tavan mukaan hellapuut jo edellisenä iltana sisälle lämpenemään. Halkoja on hakattu urakalla omasta metsästä ja pinottu lattiasta kattoon isoon suuliin*47, ne pitävät pirtin lämpimänä seuraavat kymmenen vuotta. Navetassa odottavat Punike,Hertta, Rusko ja Kaunike vettä, ruokaa ja lypsyä. Yhden lehmän maito, eli noin seitsemän litraa tulee perheen päivittäiseen käyttöön. Loput emäntä siivilöi maitotonkkaan. Taimi laittaa villaiset vällyt maitotonkan ympärille, jotta maito ei jäätyisi. Hän lämmittää vettä varikeittiössä ja pesee maitoastiat huolellisesti ennenkuin palaa valmistamaan perheelle aamupalaa.*48

Vuonna 1955 pientilan emännän keskimääräinen päivittäinen työaika oli vähintään 15 tuntia. Eniten aikaa vei ruoanlaitto ja kotitaloustyö, sen jälkeen karjanhoito.*49 Näistä tehtävistä ei saanut vapaata edes sunnuntaisin. Heikkilän emäntä leipoi viikoittain ohrasta kakkoja ja vehnästä pullapitkoja, hieman harvemmin työläämpää taikinajuureen tehtyä ruisleipää. Hän hapatti maidosta viiliä, teki viljasta talkkunajauhoa. Päivän aikana piti tiskata, siivota, luoda sontaa, nostella ja siirrellä raskaita maitotonkkia, kantaa halkoja, laskiämpäriä, ruokaa ja muutama sata litraa vettä.*50 Kun Taimi löysi aikaa hän ompeli, parsi ja paukutti matonkuteita kangaspuilla aitassa. Hän myös valmisti saippuaa ja pesi pyykkiä, joka oli töistä raskaimpia. Kesällä ulkotyöt lisättiin työlistaan. Yleinen työasento oli etukumara, joka oli pidemmän päälle rasittavaa selälle, varsinkin jos oli raskaana.*51

Joulukuussa 1955 Taimin kaikki lapset kävivät koulua tai olivat täysi-ikäisiä, joten hän sai hoitaa askareita yksin omassa rauhassaan, ellei joku perheenjäsenistä ollut sairaana kotona hoidettavana. Emännän kokonaistyöpanos oli noin 40% tilan töistä ja Isännän 25%.*52 Talon isännällä oli enemmän vapaa-aikaa, sivutöistä huolimatta. Hän ei kuitenkaan tarttunut “naisten töihin”, emäntä kylläkin teki ajan riittäessä myös “miesten töitä”.*53 Pilapiirrokset joissa mies tiskaa esiliina yllään oli suosittu aihe vielä 1950-luvulla.*54 Koneellistuminen tasasi sukupuolittunutta työnjakoa, jossa emäntä vastasi kotitaloustöistä ja navetasta ja isäntä maa-ja metsätaloustöistä sekä rakennusten ylläpidosta. Kun Taimi joutui sairaalaan viikoksi ja sen jälkeen sairaslomalle, jonka aikana lypsy siirtyi isännän vastuulle, taloon hankittiin lypsykone. Toini osallistui pienviljelijäyhdistyksen jäsenenä myös pulsaattorikoneen hankintaan, mutta kyllästyi odottamaan käyttövuoroaan ja osti Heikkilään oman pesukoneen, jota käyttivät emäntä ja lapset.*55 Pulsaattorikone korvasi työlään nyrkkipyykin, pyykkilaudan, lipeän ja ja yleistyi nopeasti 50-luvulla.*56

3.2 Raskas työ vaatii raskaat eväät

Keittiössä emäntä on laittamassa aamupalaa pöytään. Tarjolla on ohrakakkoa, voita, maitoa ja pannukahvia. Kahvi on edellisen päivän poroista, ja kaadettu jo pariin kertaan, koska näin heillä on yhä tapana, vaikka kahvi onkin vapautunut kortilta edellisenä vuonna. Hän kaataa kuumaa kahvia termospulloon, laittaa ohrakakon lisukkeeksi voita ja silavaa ja kietoo eväät tiukasti voipaperiin. Silava on talon porsaan läskiä, jonka isä teurasti syksyllä kumauttamalla kirveen kannalla otsaan ja avaamalla kurkun. Porsaan kaikki ruumiinosat käytettiin eri tavoin: Kieli ja sydän sylttyyn, sorkat hernekeittoon, lihat suolattiin puiseen punttuun. Possua oltiin lihotettu koko kesä ja lapset olivat olleet eläimestä riemuissaan. Isä oli tuonut porsaan lauantaisaunaankin, jossa se oli nauttinut lämmöstä.

Kun isä haukkaa silavasta täyden suullisen ja alkaa mutustamaan, Taaven “tekee ilkeetä”. Hän pitää enemmän Osuusliike Kansan Kaupasta ostetusta lauantaimakkarasta, tai vasta äskettäin myyntiin vapautuneesta appelsiinista, josta äiti jakaa jokaiselle lapselle viipaleen. Lapset pyytävät isää kaatamaan männyn, jotta he saisivat kerätä kevättalvella käpyjä. Kävyistä ja puolukasta keräämällään rahalla Taave ostaa appelsiineja. Niiden mehun hän sekoittaa kananmunankeltuaiseen, jota juo ennen hiihtokilpailuja. Tällä juomalla hän pärjää kisoissa hyvin. Appelsiinin käärinpapereita käytetään myös ulkohuussissa pyyhkimiseen, ennenkuin perheen isä saa niistä niin pahoja oireita, että joutuu hakemaan hoitoa. Tämän “innovaatiokokeilun” jälkeen perhe palaa vanhaan tuttuun sanomalehteen. *57

Suomen Kuvalehden pääkirjoituksessa hehkutettiin vielä vuonna 1946 : “Me vanhat urheilijat tiedämme, että joskus pitää saada läskiä ja voita ’napansa täyteen’, vaikka olisimme teoriassa minkälaisia vegetaristeja tahansa.”*58 Rasva oli 1950-luvulla vielä arvossaan maaseudulla raskasta fyysistä työtä tekevien ruokavaliossa, joka ilmeni erityisesti maidon käytössä. Lypsymaidon rasvainen osuus tuli ihmisten käyttöön ja arvottomana pidetty rasvaton pluttana juotettiin vasikoille. Leivän päällä oli kerros rasvaista voita ja läskisoosi kuului arkeen. Voi oli tärkeä vientituote ja sen käyttöä kotimaassa yritettiin hillitä säännöstelyllä,*59 joka purkaantui 50-luvulla rasvan ja sokerin himona.*60 Vuosi 1955 oli kuitenkin huono satovuosi ja voin tuotanto ei yltänyt kansalaisten 18 kilon vuosittaisen kulutuksen tasolle, joten voita jouduttiin tuomaan.*61 Samaan aikaan alkoi julkinen debatti eläinrasvojen liiallisesta käytöstä.*62 Vuonna 1955 kahvia kulutetiin 6,8 kg vuodessa henkeä kohti, joka on noin puolet nykyisestä kulutuksesta.*63 Lapsetkin joivat kahvia, joka oli ajan tavan mukaisesti yleensä laihaa “sumppia”. Kahvinpavut jauhettiin kahvimyllyllä kotona, tapa joka on tehnyt paluun “kahvitietoisten” elämässä Suomessa.

Lasten ruokamuistot paljastavat että viljalla, juureksilla ja vihanneksilla oli heille tärkeä osuus ruokavaliossa. Tuovi muistaa vielä syksyisen naurishaudan*64 ja leipäressun*65. “Voi että se oli hyvää!” huokasi Tuula paistikkaista; perunoista, joita paistetttiin metallisessa uunipannussa ja joiden kuori pullisteli. Nämä 50-luvun uuniperunat syötiin voin kera. Prötti oli veden ja ruisjauhon sekoitusta, joka paistettiin uunissa ja syötiin maidon kera. Joka lauantain herkku oli ohraryynivelli, jonka ääressä äiti seisoi ja sekoitteli pitkän tovin. Viljoista ohra ja ruis olivat käytetyimmät. Vehnästä tehtiin Heikkilässä pullaa ja kitkeränmakuinen kaura syötetttiin eläimille. Tyynen mielestä äidin ruoka oli mahdottoman maukasta, vaikka ruokaan ei lisätty juuri suolaa. Terttu kaipaa yhä äidin tekemää kesäkeittoa, siinä oli punajuurta ja ohraryynejäkin. Äiti viljeli myös lehtisalaattia keväällä, mutta talon isännälle sitä ei kannattanut tarjoilla, sillä hän saattoi tokaista : "älä niitä lehmän rehuja siihen taas pistä!".*66

3.3 Vielä niitä honkia humisee

Isäntä syö emännän tarjoaman aamupalan ja ottaa mukaansa eväät. Mennessään hän nappaa kainaloonsa pirtin katonrajan leipävartaasta pari ruisleipää parhaalle kaverilleen Maijalle. Lapset istuvat hiljaa ruokapöydässä. Emäntä jää letittämään Tuulan hiuksia tiukille palmikoille. Ilman niitä ei voi lähteä koulutielle. Ei, vaikka myöhästyisi koulusta, joka alkaa yhdeksältä. Letittäessään äiti tarkastaa samalla onko Tuulalla täitä. Niitä ilmestyy yleensä talviaikaan.

Maija on suomenhevostamma, josta talon emäntä on jopa mustasukkainen. Koko perhe pitää Maijaa parhaana hevosena, joka heillä on koskaan ollut, sillä se on lempeä ja uuttera. Maija vetää lapsia reellä ja kärryllä kouluun, kylään, kirkkoon ja kuolemanvaarassa lääkäriin. Maija on tilan arvokkain eläin sekä voimanlähde ja on kuin perheenjäsen, joka otetaan mukaan valokuviinkin. Lapset eivät kuitenkaan ratsasta hevosella, ei heillä ole satulaakaan.

Valjastettuaan Maijan Toini nostaa vielä jätkän morsiameksi kutsutun kirveen, pokasahan, koukut sekä Maijan eväät ja maitotonkan rekeen ja lähtee ajamaan maantietä kohti, jotta ehtisi maitolavalle ennen meijerin autoa. Sieltä hän jatkaa matkaa päivän metsätöihin. Tänään “hanget korkeat nietokset” ulottuvat yli polven*67 ja hevonen auraa tietä vetäessään rekeä. Maija on tottunut raskaisiin taakkoihin, kuten Toinikin, joka on metsässä yksin hevosen kanssa ja nostelee metsätyömiesten sahaamat tukit rekeen ilman apuvoimia. Tukkien lastaus on metsätyön raskaimpia ja aikaa vievimpiä työvaiheita, varsinkin isojen runkojen nostaminen kasan päällimmäiseksi.*68 Toini tietää tarkalleen paljonko Maija jaksaa vetää umpihangen läpi. Kun lasti on valmis, Maija alkaa kiskoa puutavaraa maantien varteen, josta Kairilan sahan kuorma-auto hakee ne.*69 Valoisaan aikaan ehtii viedä muutaman lastin, istua hetkeksi syömään eväitä ja kuunnella honkien huminaa. Maija rouskuttaa heinää vieressä ja saattaa hörähtää hamuillessaan Toinin kämmeneltä leivänpalaa.*70

Vielä vuonna 1955 elettiin pokasahan, kirveen ja hevosen valtakautta*71 ja Maijan tavoin Suomen metsissä huhki parhaina päivinä yli 100 000 hevosta.*72 Hirveällä metelillä hevoset ja miehetkin*73 pelästyttänyt raskas parikymmenkiloinen moottorisaha oli käytössä vain muutamalla tuhannella.*74 Toinin kaltaisia nelikymppisiä pientilallisia metsätyömiehistä oli viidesosa. Suurin osa oli nuorempia kuin 47-vuotias sotaveteraani, mutta metsätöissä kokemus korvasi voiman; yleensä 10-15 vuotta työskennelleet saivat parhaan tuloksen.*75 Hevosmies sai tuplatuntipalkan; yleensä metsätyömiehen tuntipalkka vastasi teollisuudessa työskentelevän minimituntipalkkaa eli 160 markkaa, nykyrahassa 5,30 euroa.*76 Toini ei kuitenkaan tehnyt metsätöitä joka päivä. Eikä alkutalvella riittänyt valoa tehdä kahdeksan tunnin päivää. Hän teki yleisen käytännön mukaisesti metsätöitä marraskuusta kevääseen. Tukkeja ei kuljeteltu metsästä kesäisin, koska ne alkoivat sinertää ja kuivuessaan halkeilivat. Talvella tukkeja oli myös helpompi kuljettaa lumen päällä.77 Vuonna 1955 Suomen talous ja 70% viennistä olivat riippuvaisia Toinin ja Maijan kaltaisten työparien uurastuksesta.*78

Kotiin palattuaan Toini huomaa ettei kirves olekaan reennokalla. Maijan hoidettuaan hän käy varikeittiöllä pesemässä kädet vaimonsa tekemällä saippualla ja kuivaa ne pellavapyyheeseen. Vasta lauantaina pääsee peseytymään kunnolla saunassa. Pirtissä hän lämmittelee aikansa selkä muuria vasten. Jos muuri ei ole tarpeeksi kuuma talon emäntä voi kuulla kunniansa. Yleensä ruokailun jälkeen Toinilla on tapana istuutua pirtin keinutuoliin lukemaan sanomalehtiä ja kuunnella radiosta uutisia. Hän lukee Maaseudun Tulevaisuudesta että Satakunnan tuottajain jaosto oli pyytänyt veronalennuksia Satakuntalaisille viljelijöille, joiden sadot ovat heikentyneet katojen myötä ja toiminnasta tullut selvästi tappiollista. Tuula saapuu koulusta ja Toini pyytää tyttöä hakemaan kirvestä. Se ei saa jäädä lumen alle. Alkaa hämärtää kun Tuula lähtee matkaan.*79

Keskustelu maaseudun kannattavuudesta oli pinnalla joulun alla.*80 Kaupunkilaisten tulokehitys oli nousemassa maaseudulla asuvien ulottumattomiin. Yhteiskunnallinen murros alkoi olla käsinkosketeltava ja radikaaleista toimista varoiteltiin. Vaihtosuhde maataloustuotteiden ja teollisuustuotteiden välillä tulisi heikkenemään 30 % vuoteen 1960 mennessä.*81 Vuoden 1955 jalostetun maidon vienti oli 79 miljoonaa kiloa ja maataloustuet 11 miljoonaa markkaa. Seuraavasta vuodesta tukea alettaisiin maksaa moninkertaisesti eikä maidon vienti enää tulevaisuudessa laskisi alle 300 milj. kilon.*82 Tilastojen valossa vaikuttaakin siltä että vuosi 1955 oli käännekohta, jolloin alkoi olla selvää, ettei maatalous voisi jatkua entisellään ilman valtavia tukia tai hinnannousuja. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa kritisoitiin “pienviljelysromantiikkaa”.*83 Pienviljelyyn ja monimuotoistalouteen perustuvaa elämisen tapaa oltiin ajamassa nurkkaan. Pienviljelytilat eivät pystyisi kilpailemaan suurtilojen kanssa kannattavuudessa ja koneistumisessa, vaikka ne yhdistivät voimiaan. Samaan aikaan metsäteollisuuden tarve työvoimalle alkoi vähentyä.*84 Mitä pohti Heikkilän isäntä lukiessaan lehteä joulun alla vuonna 1955? Tulevaisuus ei näyttänyt valoisalta.

4. SELVIYTYMINEN YMPÄRISTÖSSÄ JA KRIISITILANTEESSA

4.1 Suhde ympäristöön

Tuula tuntee tilan ympäristön hyvin sillä on isänsä “varjo”, joka seuraa häntä peltotöihin, metsään ja sahallekin. Tyttö pitää miesten töistä eikä halua jäädä vain kotipiiriin äidin apulaiseksi. Kerran isä antoi hänenkin ohjata yhden tukkikuorman, mutta Tuula menetti hallinnan, kuorma kaatui ja aisa katkesi. Isä oli tällä kertaa hermostunut vähemmän kuin yleensä. Aina voidaan vuolla uusi aisa. Puu saadaan omasta metsästä. Se ei vaatinut rahaa. Äiti pelkää Tuulan puolesta eikä halua päästää tyttöä, mutta myllykuorman päällä on hauska istua ja kuunnella miesten laulua ja herjanheittoa. Monesti toistetut sanonnat jäävät mieleen: “Aikaisin myllyyn ja myöhään kirkkoon, niin molemmista pääsee nopeasti pois.”*85

Pirjo Korkiakankaan mukaan agraarikulttuurissa sukupuolitettujen töiden jakaantuminen alkoi 10- vuotiaana.*86 9-vuotias Tuula olisi ollut tämän teorian mukaan vielä vapaa sukupuolitetusta “koulutusohjelmasta”. Käytännössä lapset tekivät kuitenkin “toisen sukupuolen” töitä myös vanhempana. Taave osti 12-vuotiaana 50 kanaa ja piti yllä kanalaa, Tuula istutti 20 000 männyntainta 4H-kerhossa ja Tuovi ajoi vielä parikymppisenä sisaruksiaan hevosella kouluun. Tuovi oli tottunut tekemään kaikenlaisia töitä jo sodan aikana kun isä oli poissa. Metsä käsitettiin kuitenkin olevan miesten valtakuntaa, vaikka naiset hallitsivat metsässä suoritettua keräilytaloutta. Perheen isälle metsä oli paikka, jolla hän uskoi olevan hyvää tekevä vaikutus. Lapset muistavat hänen tokaisseen “täytyy kai mennä mettään niin paranee” tuntiessaan olonsa kipeäksi. Toini oli tarkka puista. Niitä ei saanut tökkiä sauvalla, eikä joulukuusta saanut ottaa kuin pellon reunalta, jossa eivät kasvaneet kauneimmat kuuset.*87

Maa-ja metsätaloudesta elävien ihmisten käsitys kodista sisälsi perheen ja kotieläinten lisäksi myös maatilaan kuuluvat maat ja metsät, joita muokattiin ja hoidettiin.*88 Samoja alueita oltiin hoidettu jo sukupolvien ajan. Metsä oli toimintaympäristö, jossa polttopuusavotoissa ja puiden kuorinnassa olivat mukana myös kaikki lapset. Lisäksi harjoitettiin ahkerasti keräilytaloutta: kerppuja*89 lampaille, sieniä, marjoja ja käpyjä kerättiin myös myyntiin. Vuonna 1955 Suomesta lähti vientiin muun muassa yli 33 tonnia muurahaisenmunia lähinnä lääketeollisuuden käyttöön.*90 Lapsille luonto liittyi koulumatkan ja leikkien lisäksi työhön, kuten lehmien laitumelle kuljetukseen.*91 Vaikka kaikki lapset toimivat metsässä päivittäin, jokaiselle muodostui kuitenkin omanlainen suhteensa luontoon.

4.2 Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

Isän kanssa metsässä olo on tehnyt ympäristön turvallisen tuntuiseksi, eikä Tuula pelkää mennä yksin kouluun. Hän käy myös sisarustensa kanssa marjassa ilman vanhempia. Tyyneä ja Terttua sen sijaan pelottaa mennä yksin ison nevan yli. Terttu säikähti kerran pöllöä, joka tuijotti häntä männyn oksalta. Myös aidan päällä kuivuvat nyljetyt lampaantaljat kauhistuttavat. Tyyne laulaa hädissään enkelilaulua kulkiessaan hämärällä polulla:

Kun kouluun sä kuljet, lapseni, sua seuraapi taivahan enkeli. Hän vierelläs käy aina varjellen, sua, lapseni, pieni ja hentoinen. Sitä vartenpa vainovat enkeliparvet valveilla ain.*92

Hän ei oikein itsekään tiedä mitä pelkää. Petoeläimistä ei ole näköhavaintoja. Ensimmäisenä kouluvuotena isosisko Tuovi vie häntä välillä hevosella kouluun, muulloin pitää pärjätä omin jaloin, suksilla, kelkalla tai pyörällä.*93

Lasten koulumatkat muodostuivat kuutena päivänä viikossa metsän ja peltojen läpikulusta kelissä kuin kelissä*94. Vaatteita kierrätettiin perheen kesken ja välillä joutui kävelemään isoveljen isoissa kengissä, kuten Tuula, kun sai Taavelle pieneksi jääneet jäykät läskipohjakengät. Lapset olivat jo oppineet että “ei iso sisältänsä kaada”. Talviaikaan välimatkat lyhenivät kun pääsi suksilla hankien päällä, toisaalta kylmyys ja pimeys kompensoivat matkan pituutta. Tuulasta tuli hiihtäjänä niin hyvä että hän voitti kunnanmestaruuskisat, joissa peittosi 78 osallistujaa. Hän sai lahjaksi kaksiväriset monot ja sälesukset perheestä ensimmäisenä. Tuula oli isän suosikki, joka aiheutti myös hieman kateutta sisarusten kesken.*95

Tuula hiihtää puolisen kilometriä hakkuupaikalle, löytää kirveen ja heittää sen olalleen, kuten isäkin tekee ja lähtee paluumatkalle. Alamäessä hän yllättäen horjahtaa ja kellahtaa selälleen. Kirveen terä painuu vaatteiden ja ihon läpi selkään. Tyttö pääsee kuitenkin omin voimin vertavuotavana kotipihaan. Rikki mennyt paita otetaan pois. Siitä voidaan repiä vielä matonkuteita, jos korjaaminen ei onnistu. Tuula itkee kivusta kun neljä senttiä syvä haava puhdistetaan kirvelevillä kamferintipoilla*96. Selkä sidotaan lakanan suikaleilla ja haava jätetään paranemaan omia aikojaan.*97

4.3 Haaverien historiaa

Haavereita oli sattunut Tuulalle aiemminkin. Hän oli ollut sisarensa kanssa polkemassa heinää kuormalavalla, kun luiskahti reunalta, joka repäisi selästä orvaskeden. Kokeillessaan kädellä paitaansa, se oli värjääntynyt verestä. Selkää oli kirvellyt, mutta tyttö ei sanonut vanhemmilleen mitään, koska tiesi että isä ei pitänyt valittamisesta. Illalla töiden jälkeen hän pääsi saunaan, jossa selkää hoidettiin muistikuvien mukaan jälleen kerran kamferintipoilla. Selkä parani omia aikojaan vaikka kirvelyä kesti pitkään. Kerran tyttö värjötteli itsepäisesti sateessa isän kyntäessä peltoa eikä lähtenyt kotiin isän kehoituksesta huolimatta. Lopputuloksena oli keuhkokuume. Muutaman kerran tyttö oli viety sairaalaan, kerran suoraan koulusta umpisuolen leikkaukseen. Sairaalasta Tuula ei ollut halunnut palata kotiin, vaan oli karannut kun häntä tultiin hakemaan. Sairaalassa oli saanut jäätelöä ja oman sängyn.*98 Taave sairastui alle yksivuotiaana kuolemanvakavasti ja kiidätettiin lääkäriin. Pelko oli suuri että taloon ei jäisi tulevaa isäntää. Tyyne oli ollut kolmen kuukauden ikäisenä niin kovassa keuhkokuumeessa, että hänestä otettiin viimeinen valokuva muistoksi.*99 Sen lisäksi että perhe menetti kaksi lasta, myös muiden lasten menehtyminen oli lähellä useita kertoja. Näinä hetkinä apu löytyi ylhäältä - rukouksen voima auttoi kriisitilanteessa.*100

Kotihoidossa joka vaivan lääke oli kamferin tipat, kansankielellä kamfertti, jolla desinfíoitiin myös haavat. Lämpimällä sipulimaidolla ja levolla hoidettiin lentsua.*101 Pienet haaverit, kuten kirves selässä, eivät johtaneet sairaalareissuihin. Kun Tyyne ilmoitti tulostaan maailmaan keskellä yötä helmikuussa vuonna 1949, Toini lähti hevosella hämärän keskellä hakemaan kätilöä Pomarkusta. 16 kilometrin matkaan meni reellä pakkasessa puolisentoista tuntia. Kätilö ei ollut kuitenkaan paikalla, vaan auttamassa synnytyksessä Lassilassa, jonne Toini kiirehti takaisin toista tuntia ja kätilön löydettyään vielä takaisin Heikkilään, jossa lapsi oli jo syntynyt ja odotti napanuoran leikkausta. Taimi sai tällä kertaa synnyttää yksin vain vanhempien lasten tukemana, ilman kivunlievitystä. Hänelle synnytykset olivat raskaita kokemuksia ja johtivat kohdun laskeumaan. Näin ollen hän ei myöskään suhtautunut myötämielisesti tyttäriensä raskauksiin.*102

Suomen lääkäritiheys oli pohjoismaiden alhaisin 1960-luvulle asti*103 ja työikäisten miesten kuolleisuusluvut Euroopan korkeimpia,*104 vaikka vuoteen 1955 mennessä maaseudulle rakennettiin yli 500 terveystyön keskusta.*105 Tilanne alkoi parantua vasta 1970-luvulla, jonne tultaessa maalaiskunnissa toimi 350 lääkäriä.*106 Kairilalaiset olivat hyvässä asemassa sillä ruukinpatruunan vaimon nimeä kantava Eva Ahlströmin sairaala sijaitsi Noormarkussa, vain 26 kilometrin päässä. Sairaalan varustustaso oli Suomen parhaita; röntgen hankittiin jo vuonna 1926, jolloin laite löytyi vain Helsingistä, Tampereelta ja Vaasasta.*107 Porin keskussairaala sijaitsi 50 kilometrin päässä, jonne pääsi Kairilasta bussilla. Useimmiten käytiin Pomarkussa kunnanlääkärin vastaanotolla, tai lähiseutujen erikoisosaajilla; astmaan erikoistunut lääkäri löytyi Huittisista. 50-luvulla oli jo tyydyttäviä lääkkeitä, kuten penisilliiniä infektiotauteihin. Sydän-ja verenkiertoelinten ja astman hoito oli kuitenkin vielä varsin hataraa.*108 Hoidot olivat kalliita pientilallisille ja sairausvakuutus tuli voimaan vasta vuonna 1963.*109 Heikkilän emäntä käytti myös kuuluisan kansanparantajan hoitoja, jolle sai maksaa mitä pystyi. Kyseessä oli Tyrvään Hultta, joka kuului Vilppalan parantajasukuun. Kuuluisin suvun parantajista oli Hultan äiti “Manta”, jolle on pystytetty Vammalaan patsas terveyskeskuksen eteen.*110

Myös Heikkilän eläimille sattui haavereita. Pahin oli Maijan jännetuppitulehdus. Toini joutui ostamaan uuden hevosen odotellessaan Maijan paranemista. Maija oli ehkä liiankin hyvä hevonen, sillä ahkerimmat ja tunnollisimmat olivat aina kovimmilla ja rasittuivat eniten.*111 Kun Maija ei parantunut ja auto tuli hakemaan "häntä" viimeiselle matkalle, Toini ei kestänyt olla paikalla vaan lähti jo varhain metsään. Edellisenä iltana hän oli itkenyt lohduttomana tuvan nurkassa piilossa vaimoltaan, joka epäili miehensä välittävän enemmän hevosesta kuin hänestä.*112 Rakkaasta ystävästä luopuminen oli kova paikka jäyhimmällekin miehelle. Ulla-Maija Aaltonen on nimennyt suomenhevosen surullisen hävityksen kansalliseksi murheeksi, jota ei lausuttu ääneen. Se kosketti 60-luvulla kymmeniä tuhansia suomalaisia.*113 Kun hevosen työosuudesta tuli verollista, hevosmiesten tulot vähenivät merkittävästi, joka sai monet luopumaan hevosesta.*114 Hevosen lähtö symboloi myös luopumista perinteisestä elämänrytmistä. Tukkijätkistä tuli metsureita, joista ei kirjoiteta romanttisia lauluja.*115

5. YHTEENVETO

Olen tutkielmassani tuonut esiin 1950-lukulaisen omavaraisen pientilallisen elämäntavan kokemuksellista puolta. Olen tarkastellut arjen kulkua ja käytäntöjä Heikkilän tilalla ja esimerkkien avulla pyrkinyt vastaamaan esittämiini kysymyksiin: miltä omavarainen, kestävä elämäntapa tuntui? Mitä se antoi ja mitä se vaati? Samalla olen hahmottanut talonpoikaisen kulttuurin syvempiä kerroksia, tutkien asenteita ja arvostuksia suhteessa ympäristöön ja muihin olentoihin. Olen koonnut pirstaleisesta muistitiedosta joulukuisen päivän todennäköistä kulkua poimien mukaan yksityiskohtia, kuten lehmien nimet tai lettien kireys, jotka jäivät haastateltaville mieleen. Lehmät olivat kuin perheenjäseniä ja letitys jokapäiväistä kärsimystä, kamferintippojen lisäksi.

Mediatutkija Veijo Hietala uskoo että maaseutunostalgian suosio selittyy postmodernin angstin ja metafyysisen kodittomuuden tunteella. Myyttinen maaseutu edustaa iäksi menetettyä kotia ja pysyviä juuria, joita kaupunkimainen elämäntapa ei pystynyt synnyttämään.*116 Vuonna 1955 julkaistussa tutkimuksessaan talonpojan elämästä V.J.Ihalainen kuvailee seuraavasti:

“Sisäiset vaikeudet, ristiriidat, kompleksit ja tuntemukset eivät näyttele läheskään niin suurta osaa talonpojan kuin kaupunkilaisen elämässä. Tällöin on... sellaiset elämän ulkonaisetkin kolhaisut kuin sairaudet ja vastoinkäymiset helpompi kantaa... Hän ottaa elämänilmiöt, lähimmäisensä ja myös kohtalonsa sellaisina kuin ne ovat, sopeutuen olosuhteisiin ja elämän vaatimuksiin.... Puutteellisissakin oloissa elävä aito tyypillinen maaseudun pienviljelijä ja korpien raivaaja ottaa usein kiitollisin mielin vastaan luonnon ja elämän suomat pienet antimet jäämättä tuijottamaan siihen, mitä jäi ehkä saamatta.”*117

Ote löytyy Maaseudun Tulevaisuus-lehden juuri ennen joulua 1955 ilmestyneessä numerossa. Nimimerkillä "Marjatta"*118 allekirjoitetun pakinan aiheena on itsemurhien kasvu juuriltaan irronneiden keskuudessa kaupungeissa otsikolla: Kannattaako elää? Hän jatkaa :

“Tämä ei suinkaan merkitse sitä, että maaseudulla olisi elämä kuin “silkkiä sametilla”... Elämän karu todellisuus ei anna aihetta romanttisen maalaisidyllin luomiseen. Varsinkin liiallinen, ruumiinvoimia usein yli kestokyvyn kuluttava työ ... sekä siitä johtuva ylirasitus ovat nykyään hyvin yleisesti todettavina ilmiöinä maaseudulla. Näyttää kuitenkin siltä, että itsenäisen maanviljelijäväestön, talonpoikaisen elämänasenteen ... säilyminen maassamme ei ole vain maaseutua vaan koko yhteiskuntaa ja sen elinvoimaisuutta koskeva kysymys.”*119

Onko talonpoikainen elämänasenne säilynyt jossain muodossa ja kuinka se ilmenee? Väitöskirjassaan muistitiedosta Elina Makkonen arvioi että tutkimani sukupolvi konstruoi muistelupuheessaan omakuvaa auktoriteetteja kunnioittavasta, työtä tekevästä ja arvostavasta, yhteisöllisyyteen kasvaneesta ... sekä kaikin puolin vahvasta ja pärjäävästä sukupolvesta, jolle lapsuudessa opitut arvot ovat tärkeitä myös aikuisiällä.*120 Tämä pitää myös Heikkilöiden kohdalla osittain paikkansa, vaikka on huomattava, että lasten omat persoonallisuudet ja fyysiset kapasiteetit vaikuttivat vahvasti heidän sopeutumiseensa omavaraiseen elämäntapaan. Vielä eläkkeelläkään Tuula ei näe mitään hyvää siinä että “maataan sängyssä ja huudetaan apua” vaan nauttii kun saa puuhastella parhaansa mukaan. Taave ei puolestaan näe järkeä siinä että lapsilta kielletään nykyään työnteko, erityisesti kehitysmaissa, joissa he voisivat auttaa perhettään toimeentulossa.

Lähdin tälle tutkimusmatkalle suomalaisista ekokylistä saamieni virikkeiden ansiosta. Nostalgia “vanhoihin hyviin aikoihin” perustuu muun muassa yhteisöllisyyden kaipuuseen. Mutta mihin oikeastaan halutaan palata, jos palataan 50-luvulle? Nostalgisissa elokuvissa esiin nousee rehti työ, yhteisöön kuuluminen ja sen tuki. Tätä on kuvattu varsinkin tukkijätkien elämän kautta, johon liitetään työn eetoksen uskonnollissävytteinen painottaminen ja miehisen miehen rooli perheen elättäjänä.*121 Elokuvissa yhteisöllisyys on kuitenkin usein kuvattu miehille kuuluvana. Millainen oli naisten yhteisöllinen kokemus tai liikkumisen vapaus, jos tilanpito sitoi naisen paikalleen maidon lypsäjäksi ja elävän tulen vartijaksi? Heikkilän perheenjäsenten omakohtaiset kokemukset syytingistä, eri sukupolvien välisestä tilan jakamisesta, olivat haasteellisia. Edes ydinperheen sisällä ei tunnettu erityistä läheisyyttä vanhempien ja lasten välillä. Kuvaamanani ajanjaksona - joulun alusaikana vuonna 1955 - perheen äiti puuhasteli päivän yksin tilalla ja isä oli hevosen kanssa kaksin metsässä. Lasten kanssa vietettiin muutama tunti kotona koulun jälkeen ennenkuin isäntä meni yöpuulle iltaseitsemältä. Talvella oli kuitenkin enemmän aikaa vierailla tuttavien luona, erityisesti sunnuntaisin, jolloin lähdettiin pyhäkoulun jälkeen kyläilemään. Yleisesti ottaen yhteisöllisyys oli myös sitä että tiedettiin enemmän kuin nykyään mitä muille kyläläisille kuului. Sosiaalisia tapahtumia järjestettiin lähes viikoittain kodeissa, joihin ihmiset ahtautuivat pieniin tiloihin. Joskus tapahtumia järjestettiin myös kyläkoulussa.*122

Omavaraisen talouden maalaiskeittiö kuvastaa Jean Duruzin mielestä aikaa, jolloin kaikki oli hitaampaa, parempaa, puhtaampaa ja onnellisempaa. Hän esittää että pyrimme perinteistä kotikeittötä ylistämällä palaamaan kaipaamaamme harmoniseen menneisyyten.*123 Harmonia liittyy myös luonnon kanssa yhdessäelämiseen; myrkyttömään ruokaan, raikkaaseen ilmaan ja täydelliseen kierrätykseen. Pelto ei petosta salli- vihkonen*124 oli Heikkilässä tuttu, maaperää hoidettiin kiertoviljelyllä ja lannoitettiin lannalla. Kysyin Heikkilän sisaruksilta miten he kokivat hyvinvoinnin, mutta he eivät osanneet vastata, koska "silloin ei sellaista mietitty, kun ei osattu haluta mitään muuta kuin mitä oli".*125 Tutkielmassani toin kuitenkin esiin monia tekijöitä, joiden uskotaan nykyään lisäävän hyvinvointia ja jotka käyvät jopa terapiasta, kuten metsässä oleskelu. Eläinten hoitaminen ja niiden kanssa yhteiselo. Hiljaisuus ja rauha, ilman jatkuvaa liikenteen melua. Jokapäiväinen reipas liikkuminen raikkaassa ulkoilmassa. Spontaani yhteislaulu. Itsensä tarpeelliseksi kokeminen. Elämässä oli nykyisten mittapuiden mukaan hyvinvointia, joka tuolloin otettiin ehkä itsestäänselvyytenä. Perushyvinvointia horjuttivat kuitenkin jatkuvat haasteet sairauksien, särkyjen ja jaksamisen suhteen, jopa eloonjäämiskamppailut. Tämän lisäksi huoli rahan riittävyydestä painoi perheen isää jatkuvasti, joka vaikutti negatiivisesti talon ilmapiiriin, äidin ahdasmielisyyden lisäksi. Vanhempien välinen jännite ja läheisyyden puute eivät jättäneet lapsille juuri syytä nostalgiaan menneisyyttään muistellessaan. Vanhempien kuoltua kukaan lapsista ei jäänyt jatkamaan tilanpitoa ja tila on nykyään kaukaisen sukulaisen käytössä.

ALAVIITTEET

1 Kestävällä elämäntavalla viittaan maapallon kestokyvyn mukaan elämiseen. Nykyään planeettamme kestokyky on jo ylitetty, ja yksi sen seurauksista on ilmaston lämpeneminen, jonka kaikkia seurauksia emme osaa edes arvioida. Kestävä elämäntapa näin ollen vaatii hiilijalanjäljen vähentämistä energian-ja ravinnonkulutuksen suhteen. Esim. kasvissyönti on kestävämpi vaihtoehto, sillä lihateollisuus on tämän hetkisten arvioiden mukaan suurin ilmastonmuutoksen aiheuttajista. http://www.theguardian.com/environment/2014/dec/03/eating-less-meat-curb-climate-change

2 Omavaraistalous tarkoittaa taloutta, jossa kaikki tai ainakin valtaosa tarvittavista tuotteista valmistetaan itse. https:// .wikipedia.org/wiki/Omavaraistalous

3 Latvala 2005, 73. 4 Salmi-Niklander 2006, 207. 5 Portelli 2006, 63. 6 Portelli 2006, 59. 7 Kortelainen, Anna:Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Tammi, Helsinki 2009.

8 Muonamies tarkoitti tilatonta, mutta omillaan asuvaa henkilöä, joka tekee päivätöitä maanomistajalle. Nimitys viittaa siihen, että muonamies on "talon ruoassa" eli osan hänen palkastaan muodostaa työnantajan tarjoama ruoka. Muonamiehet olivat osa-aikaista työvoimaa, jotka tekivät talolle esimerkiksi 2–4 työpäivää viikossa. https:// .wikipedia.org/wiki/Muonamies

9 Karisto 2005, 21. (Karisto määrittelee suuret ikäluokat vuosien 1945-1950 välillä syntyneisiin.) 10 Hytönen & Rantanen 2013, 17. 11 Syytinki eli kiinteistöeläke on kiinteistön kaupan yhteydessä toteutettu sopimus asumisoikeudesta. Syytinki takaa myyjälle oikeuden jäädä asumaan tilalle. Yleinen on sellainen sopimus, jolla maatilan omistaja luovuttaa tilan lapselleen ja tämän puolisolle, ja pidättää itselleen ja puolisolleen elinaikaisen elatuksen eläkkeenä kiinteistöstä https:// .wikipedia.org/wiki/Syytinki

12 Taaven, Tuovin ja Tyynen haastattelu. 13 Haapala 2011, 122. 14 Talvisin metsätöiden aikaan talossa yöpyi ”kortteerimiehiä”, jotka tekivät metsätöitä. Kortteeri tarkoittaa samaa kuin majapaikka. http://fi.oldict.com/kortteeri/

15 Tyynen haaastattelu. 16 Navettakeittiö. 17 Tyynen haaastattelu. 18 Uljas 2012, 63.19 Uljas 2012, 56.20 Uljas 2012, 91. 21 Uljas 2012, 49. 22 Uljas 2012, 214. 23 Uljas 2012, 75. 24 Uljas 2012, 63. 25 Uljas 2012, 87. 26 Uljas 2012, 99. 27 Sokeritopat valmistettiin puhtaasta ruokosokerista, joka kaadettiin tötterömäiseen muottiin. Muotteja on tehty eri aikoina monista aineista, kuten bambusta, savesta, puusta ja teräksestä. Topat olivat suuria, 5–15 kilon painoisia, ja niistä murrettiin paloja tarpeen mukaan https:// .wikipedia.org/wiki/Sokeritoppa

28 kysy. 2011. http://www.kysy. /kysymys/1950-luvulla-suomessa-kahvi-oli-viela-saannostelyn-alainen-eli-kortilla 29 Siiskonen 2004, 304. 30 Nurkkapyssyyn tai nurkkikseen tarvitaan keppi sekä talo, jonka ympäri voi kulkea. Yksi leikkijöistä valitaan nurkkikseksi ja toiset menevät talon taakse. Leikkijät kiertävät taloa ja nurkkis yrittää nähdä jonkun heistä. Ennen kuin nurkkis kurkistaa nurkan takaa, hänen täytyy heiluttaa kolme kertaa kepillä, jotta muut ehtisivät juosta seuraavan nurkan taakse. Jos nurkkis näkee jonkun leikkijän, tästä tulee seuraava nurkkis. Leikkijät kulkevat koko ajan samaan suuntaan, mutta nurkkis saa vaihtaa suuntaa aina kun haluaa. http://www.mll. /vanhempainnetti/lasten_leikit/ulkoleikit/

31 Taaven, Tertun ja Tuulan haastattelu. 32  Siionin virsi 361a : Koska valaissee kointähtönen. 33  Taaven haastattelu. 34  Taaven haastattelu. 35  https:// .wikipedia.org/wiki/Rukoilevaisuus. 36  Tuovin, Tuulan ja Tyynen haastattelu.

37 Tuulan haastattelu.38 Uljas 2013, 213.39 Leino & Viitanen 2003, 190.40 Taaven, Tuovin, Tuulan ja Tyynen haastattelu. 41 Tuovin, Tuulan ja Tyynen haastattelu.42 Haapala 2011, 21.43 Taaven ja Tyynen haastattelu.

44 Taaven, Tuovin, Tuulan ja Tyynen haastattelu.45 Taaven ja Tuulan haastattelu. 46 iltasanomat. 2015. http://www.iltasanomat. /kotimaa/art-1288969143356.html 47 Iso ulkorakennus jota käytettiin varastona.48 Tyynen, Taaven ja Tuulan haastattelu 49 Ranta 2015, 209.50 Ranta 2015, 99. 51 Ranta 2015, 208.52 Siiskonen 2004, 293. 53 Siiskonen 2004, 295. 54 Ranta 2015, 211.55 Tyynen haastattelu. 56 Similä 2010, 26. 57 Taaven, Tuulan ja Tyynen haastattelu.58 suomenkuvalehti. 2012. http://suomenkuvalehti. /jutut/kotimaa/lontoon-olympialaiset-1948-kekkonen-moitti-urheilijoita-oikutteleviksi-kaunottariksi/ 59 Sillanpää 1999, 123.60 Sillanpää 1999, 105–106. 61 Vesterinen 2015, 18.62 Sillanpää 1999, 106.63 Vesterinen 2015, 8.

64 Naurishauta oli entisajan Suomessa kuopassa kypsennettyjen nauriiden haudutuspaikka ja siten valmistetun ruokalajin nimi. Suuret naurismäärät haudutettiin nauriskuopassa ja pienempiä eriä nuotiossa, uunissa, padassa tai puupöntössä eli puntussa. Hautanauriita varten kaivetun kuopan reunalla poltettiin nuotiota nyrkinkokoisten kivien kuumentamiseksi. Maasta nostettujen nauriiden naatit listittiin ja niitä ladottiin kerros kuoppaan. Nauriiden päälle nosteltiin kuumia kiviä ja niiden päälle uusi kerros nauriita. Kuopan täytyttyä se tavallisesti peitettiin nauriiden naateilla ja päälle saatettiin kaataa vielä kuumaa vettä. https:// .wikipedia.org/wiki/Naurishauta

65 Kuivat leivän kannat paistetaan pannulla rasvassa kullanruskeiksi, lisätään maitoa ja annetaan imeytyä. 66 Taaven, Tertun, Tuovin, Tuulan ja Tyynen haastattelu. 67 iltasanomat. 2015. http://www.iltasanomat. /kotimaa/art-1288969143356.html 68 Similä 2010, 19. 69 Toivio 2013, 121.70 Taaven, Tertun, Tuovin, Tuulan ja Tyynen haastattelu. 71 Toivio 2013, 123.72 Toivio 2013, 120.73 Similä 2010, 18.74 Vesterinen 2015, 17.75 Maasalo 2009, 174-175.76 Vesterinen 2015, 20.77 Maasalo2009,71.78 Hytönen & Rantanen 2013, 196.

79 Tuulan ja Tyynen haastattelu. 80 Maaseudun Tulevaisuus 1955. 81 Uljas 2012, 125.82 Viita 2013, 173. 83 Uljas 2012, 125.84 Uljas 2012, 128. 85 Taaven ja Tuulan haastattelu. 86 Suopajärvi 2009, 109. 87 Taaven, Tuulan ja Tyynen haastattelu. 88 Suopajärvi 2009, 128.

89 Lehdekset, kerpot eli kerput, perinteiseen karjatalouteen liittyneessä lehdestyksessä karjan talviravinnoksi korjattuja puiden ja pensaiden oksia. https:// .wikipedia.org/wiki/Kerppu

90 Vesterinen 2015, 13. 91 Suopajärvi 2009, 139. 92 Hengellinen kansansävelmä (Sov. Juha Hakulinen): Enkeli 'Nyt kerron mä sulle, lapseni' (sanat: tuntematon). 93 Tertun, Tuulan ja Tyynen haastattelu.94 Tuomaala 2006, 243.95 Tertun, Tuulan ja Tyynen haastattelu.

96 Kamferia saadaan luonnosta Aasiassa, erityisesti Borneossa ja Taiwanissa, kasvavasta kamferipuusta (Cinnamomum camphora) ja muista laakerikasveihin kuuluvista puista. Sitä voidaan myös valmistaa synteettisesti tärpättiöljystä. Kamferia käytetään muun muassa hajusteena, ruoan valmistuksessa, palsamointinesteenä, uskonnollisissa seremonioissa ja myös lääkkeellisissä tarkoituksissa. https:// .wikipedia.org/wiki/Kamferi

97 Tuulan ja Tyynen haastattelu. 98 Tuulan hastattelu.99 Taaven, Tuulan ja Tyynen haastattelu. 100 Tuulan haastattelu.101 Nuhakuume, unssa. 102 Tyynen Haastattelu. 103 Piela 2006, 298.104 kela. 2012. http://www.kela. /documents/10180/12149/e212_verkkoon.pdf 105 Nevala-Nurmi 2013, 204.106 Piela 2006, 299.107 Sirkka 2008, 258-259.108 Piela 2006, 300.109 kela. 2012. http://www.kela. /documents/10180/12149/e212_verkkoon.pdf 110 tyrvää. 2007. http://tyrvää. /ninaina/?cat=6&paged=3111 Pesonen 2007, 142.112 Tyynen haastattelu.113 Toivio 2013, 127.

114 Pesonen 2007, 169.115 Similä 2010, 18.116 Kuusi 2007, 128.117 Ihalainen 1955, 192.118 Nimimerkki Marjatan takaa löytyi kirjailija ja pakinoitsija Maili Laitinen, synt.1892. https:// .wikipedia.org/wiki/Maili_Laitinen

119 Kannattaako elää? Maaseudun Tulevaisuus 20.12. 1955, 3. 120 Makkonen 2009, 99.121 Kuusi 2007, 132-133. 122 Tyynen haastattelu. 123 Knuuttila 2007, 52-53. 124 Maatalouskerholaisen ohje- ja muistiinpanokirja. 125 Tuovin, Tuulan ja Tyynen haastattelu.

LÄHDELUETTELO

1. LÄHTEET

1.1 Aikalaissanoma- ja aikakauslehdet

Maaseudun Tulevaisuus 17.-22.12.1955.Satakunnan Kansa 17.-22.12.1955."Marjatta": Kannattaako elää? Maaseudun Tulevaisuus 20.12.1955, 3.

1.2 Aikalaiskirjallisuus

Ihalainen, V.J: Suomalainen Talonpoika – Persoonallisuuden tutkimus. WSOY, Helsinki 1955.

1.3 Haastattelut (Haastateltavistakäytetäänalaviitteissävainetunimiä.) Taave Heikkilä, yrittäjä. Haast. Mia Mäkelä, elokuu 2014.Tyyne Heikkilä-Hautamäki, eläkeläinen. Haast. Mia Mäkelä, elokuu 2014, syys-joulukuu 2015. Terttu Kulmala, eläkeläinen. Haast. Mia Mäkelä, elokuu 2014.Tuovi Ruohola, eläkeläinen. Haast. Mia Mäkelä, elokuu 2014.Tuula Vanhatalo, eläkeläinen. Haast. Mia Mäkelä, elokuu 2014, joulukuu 2015.

1.4 Verkkojulkaisut

1950-luvulla Suomessa kahvi oli vielä säännöstelyn alainen eli "kortilla". 07.08.2011 [1.12.2015] http://www.kysy. /kysymys/1950- luvulla-suomessa-kahvi-oli-viela-saannostelyn-alainen-eli-kortilla

Kontianen, Satu: Kelasta tuli osa arkea. Elämässä (KELA-julkaisu) 2/12, 18-19. [15.12.2015] http://www.kela. /documents/10180/12149/e212_verkkoon.pdf

Se oli synkkä ja myrskyinen yö? Katso, millainen sää oli kun synnyit. Ilta-Sanomat 9.6.2015 [15.12.2015] http://www.iltasanomat. /kotimaa/art-1288969143356.html

Vares, Vesa: Lontoon olympialaiset 1948: Kekkonen moitti urheilijoita oikutteleviksi kaunottariksi. 30.7.2012 Päivitetty 29.11.2013 [11.10.2015] http://suomenkuvalehti. /jutut/kotimaa/lontoon-olympialaiset-1948-kekkonen-moitti-urheilijoita-oikutteleviksi- kaunottariksi/

"Vesti": Ja Manta sen paransi. 7.1.2007. [15.12.2015] http://tyrvää. /ninaina/?cat=6&paged=3 2.

TUTKIMUSKIRJALLISUUS

Haapala, Pertti (toim): Maakunta löytää rajansa - Satakunnan historia 1940-2000. Satakunnan museo, Pori 2011. Hytönen, Kirsi-Maria & Rantanen, Keijo (toim.): Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla. Atena, Jyväskylä 2013.

Karisto, Antti: Suuret ikäluokat kuvastimessa. s.17-58. Teoksessa Karisto, Antti (toim.): Suuret Ikäluokat. Vastapaino, Tampere 2005. Knuuttila, Maarit: Omaa ruokaa isoäidin keittiöstä. s.46-61. Teoksessa Knuuttila, Seppo & Piela, Ulla. (toim.): Menneisyys on toista maata. SKS, Helsinki 2007.Kuusi, Hanna: Nostalginen 1950-luku kulttuurimarkkinoilla.s.127-141. Teoksessa Knuuttila, Seppo & Piela, Ulla. (toim.): Menneisyys on toista maata. SKS, Helsinki 2007.

Latvala, Pauliina: Katse menneisyyteen. Folkloristinen tutkimus suvun muistitiedosta. SKS, Helsinki 2005. Leino, Mia & Viitanen, Kirsi: Aikuiseksi kasvaminen suomalaisessa maalaisperheessä 1940-1950 luvuilla. s.187-197. Teoksessa Aapola, Sinikka & Kaarninen, Mervi (toim.): Nuoruuden vuosisata.Suomalaisen nuorison historia. SKS, Helsinki 2003.

Makkonen, Elina: Muistitiedon etnogra aa tuottamassa. Joensuun yliopisto 2009.Nevala-Nurmi, Seija-Leena: Traktoreita ja lypsykoneita. Suomalainen maaseutu jälleenrakennuskaudella. s.199-208. Teoksessa Hytönen, Kirsi-Maria & Rantanen, Keijo (toim.): Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla. Atena, Jyväskylä 2013.

Piela, Ulla: Luonto ja muuttuvat maailmat kansanlääkinnässä.s.277-331. Teoksessa Helsti, Hilkka; Stark, Laura & Tuomaala, Saara. (toim.): Modernisaatio ja kansan kokemus Suomessa 1860-1960. SKS, Helsinki 2006.

Portelli, Alessandro: Mikä tekee muistitiedosta erityisen? s.49-64. Teoksessa Fingerroos, Outi; Haanpää, Riina; Heimo, Anne & Peltonen, Ulla-Maija (toim.): Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. SKS, Helsinki 2006.

Ranta, Sirkka-Liisa: Naisten Työt - Pitkiä päiviä, arkisia askareita. Karisto, Hämeenlinna 2015.Salmi-Niklander, Kirsti: Tapahtuma, kokemus ja kerronta. s.199-220. Teoksessa Fingerroos, Outi; Haanpää, Riina; Heimo, Anne &

Peltonen, Ulla-Maija (toim.): Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. SKS, Helsinki 2006. Siiskonen, Pirjo: Maatila yrityksenä ja viljelijäperheen kotina. s.289-311. Teoksessa Markkola, Pirjo (toim.): Suomen maatalouden

historia. Osa 3. Suurten muutosten aika. Jälleenrakennuskaudesta EU-Suomeen. SKS, Helsinki 2004. Sirkka, Heidi: Eva Ahlströmin sairaala 1912-1960. s. 258-260. Teoksessa Grahn, Maarit & Sivula, Anna (toim.): Noormarkun

Historiaa. Erämaasta eletyksi paikaksi. Noormarkun kunta, Noormarkku 2008. Suopajärvi, Tiina: Sukupuoli meni metsään. SKS, Helsinki 2009.

Toivio, Hilja: Pelloilta ja metsistä raviradoille. Hevosen muuttuva työ.s.117-127.Teoksessa Hytönen, Kirsi-Maria & Rantanen, Keijo (toim.): Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla. Atena, Jyväskylä 2013.

Tuomaala, Saara: Kinoksia ja kivikkokankaita. Koulutie suomalaisen modernisaation kokemuksena ja metaforana.s.241-276. Teoksessa Helsti, Hilkka; Stark, Laura & Tuomaala, xSaara.(toim.): Modernisaatio ja kansan kokemus Suomessa 1860-1960. SKS, Helsinki 2006.

Uljas, Päivi: Hyvinvointivaltion läpimurto. Into, Helsinki 2012. Uljas, Päivi: "Terve maalaiskodin tyttö saa paikan". Työväestö hyvinvointivaltiota rakentamassa.s.211-223. Teoksessa Hytönen, Kirsi- Maria & Rantanen, Keijo (toim.): Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla. Atena, Jyväskylä 2013. Viita, Pentti: Suomen Talonpoika 800-2010. BSV Kirja, Helsinki 2013.

3. YLEISTEOKSET

Maasola, Juha: Kirves. Maahenki, Helsinki 2009.Pesonen, Hannu: Savottareen vetäjät. s.135-146. Teoksessa Pesonen, Hannu; Hankimo, Olavi; Pystynen,Venla & Pesonen Riikka. (toim.): Liinaharja. Suomenhevosen taival. Otava, Helsinki 2007. Pesonen, Hannu: Laukan loppu. s.169-170. Teoksessa Pesonen, Hannu; Hankimo, Olavi; Pystynen,Venla & Pesonen Riikka. (toim.): Liinaharja. Suomenhevosen taival. Otava, Helsinki 2007. Sillanpää, Merja: Happamasta makeaan. Suomalaisten ruoka-ja tapakulttuurin kehitys. Hyvää Suomesta, Vantaa 1999.

Similä, Markus: Vanhat hyvät ajat, sentraalisantrasta työhevoseen. Kotimaa/Kirjapaja, Helsinki 2010. Vesterinen, Jukka : Aikamatka : nostalginen vuosikirja 1955. Alfamer, Helsink

KestävänElämäntavanKäytännöistä3

.pdf

Download PDF • 375KB