Aikamatkalla kehityksen ytimeen

ESSEE_ Onko menneisyys kuitenkin kestävämpi?_

Kuva: Mia Mäkelä

--> Teksti liittyy projektiin Healing Heritages

Mia Mäkelä

Olen pohdiskellut ajan hahmottamisen ja visualisoimisen problematiikkaa ja kuinka aikaa kuvataan liikkuvilla termeillä. Liikkeellä on kuitenkin suunta, joka usein ajan kohdalla koetaan synonyymiksi edistyksen tai kehityksen kanssa. Ajan visualisoinnissa on tullut tutuksi kehämäinen liike, joka on ollut käytössä viisarikelloissakin. Aika kiertää kehän ja toistaa itseään, mutta liikkuu aina eteenpäin, seuraten auringon ja kuun mallia. On vaikea kuvitella aikaa joka ei kiertäisi kehää ja liikkuisi vaan pysyisi paikoillaan.

Jos mikään elävä olento ei ole todistamassa, pysähtyisikö aika?

Olen tutustumassa adivasiheimon reservaattiin Kodaikanalin vuoristossa Tamil Nadun osavaltiossa Intiassa. Adivaseiksi kutsutaan Intian alkuperäiskansaa. Harmaan sementtitalon ulko-oven yläraamiin on kiinnitetty pieni pussukka. Pienen kyselyn jälkeen selviää että sen sisällä on hirssintapaisia kasveja. Samantapaisia pussukoita on käytetty hindutemppeleiden torneissa ukkosenjohtimina. Se on siinä lähinnä onnenkaluna, vähän niinkuin hevosenkengät, joita ripustettiin “kuppi” alaspäin ovien yläpuolelle Suomessakin. Hevosenkenkiä ei kaiketi ole koskaan käytetty ukkosenjohtimina; niissä yhteys tuleen ja kuumuuteen tuli sepän kautta, joka lähes yli-ihmisenä sai raudan taipumaan. Pihassa on raskaan oloisia myllynkiviä, joilla yhä jauhetaan jauhoja. Ne näyttävät muinaisilta ja kirjaimellisesti kivikautisilta kirkkaanpunaisten muovituolien vieressä. Sekalainen seurakuntamme koostuu intialaisittain pukeutuneista länsimaalaisista ja adivaseista joista jotkut ovat sonnustautuneet Adidasin verkkareihin ja rannekelloihin. Kello on tullut matkaan lähiaikoina, sillä kukaan adivaseista ei tiedä ikäänsä vuosina laskettuna. Numerot ovat kuitenkin tuttuja sillä he tietävät tarkkaan kuinka monta ihmistä kylässä asuu. Pitkän kävelyretken jälkeen saavumme rinteessä sijaitsevalle avoimelle metsätemppelille, joka koostuu muutamista pyhistä, eli hedelmiä tai maitoa kantavista puista ja kookkaista kivenlohkareista. Isoin kivi pestään ja sen päälle sommitellaan muovipussista noukittua kookosta, kukkia ja mausteita. Yhtäkkiä kajahtaa jonkin eksoottisen linnun viserrys, joka osoittautuukin paikallisen adivasi-oppaamme kännykän soittoääneksi. Kivialttarin edessä rukoillaan polvillaan ja kosketellaan kiveä siunaukseksi. Olen todistamassa pakanallista rituaalia, joka on säilynyt vuosisatoja heimon perinteissä. Paikallisella suvulla on ikioma metsänjumalattarensa, jonka henki on löytänyt tiensä suvun nuorimpaan tyttäreen. Jumalatar on Elmuka Chaudi, seitsenkasvoinen.

Edellä kuvattu matkakokemus vuodelta 2013 on omalla tavallaan aikamatka. Voin matkustaa “menneeseen”, ainakin menneen tunnelmaan ja menneen tekniikan pariin nousemalla junaan tai lähtemällä lentokentälle. Menneisyys on muutaman tuhannen kilometrin päässä tai paljon lähempänä, riippuen kuinka pitkälle menneeseen haluan matkustaa. Menneen ja historiallisen kokemus on kuitenkin aina subjektiivinen elämys. Mikä on minulle “historiaa”, on jollekin toiselle kanssaeläjälle nykyistä elämää. Onkin haasteellista käyttää aikaa kuvaavaa termistöä ilman sitaatteja, kuten nykyaikainen tai mennyt, sillä menneen ajan tunnusmerkit saattavat olla täysissä voimissan jossain muualla maailmassa.

Aikamatkan autenttisuutta rikkovat nykyajan merkit. Intian adivasit voivat käyttää samana päivänä, jopa samaan aikaan, tekniikoita, joilla on yli tuhat vuotta ikäeroa, kuten kännykkä ja myllynkivet. Yritän kuvitella samaa tilannetta edesmenneiden isovanhempieni kohdalla: isoisä kyntämässä auran varressa peltoa, samalla kun hän juttelee hands-free kännykän mikrofoniin. Mutta sitä ei koskaan tapahtunut. He kuuntelivat radiota hevosauran aikoihin. Tämän tapaiset yhdistelmät ovat kuitenkin todellisuutta monilla maapallon syrjäseuduilla.

Intiassa pääsen kosketukseen ajanjaksoon juuri ennen teollistumista ja kaupungistumista. Siellä suuri maaltamuutto kaupunkeihin on tapahtumassa nyt. Suomessa maaseutu tyhjeni 70-luvulla, mutta silloin enää harva uskoi maahisiin ja metsänhenkiin. Kun kyykin ulkohuussissa kahvipuskien ja pippuriköynnösten kyljessä, palaan omiin lapsuumuistoihini maaseudulle. Ulkohuussin hajuihin, heinätalkoisiin, maakellariin ja lampaiden kerintään. Omavaraisuuden aikaan, jota vierailemissani adivasikylissä yhä pyritään elämään kasvavasta kaupungistumisen paineesta huolimatta. Kuinka haluaisinkaan poistaa tuon paineen ja antaa heidän elää kestävää pitkäjänteistä elämää. Koen olevani tulevaisuudesta tullut hassunkurinen hahmo, joka on tullut varoittamaan ikävistä seurauksista ja kääntämään “kehityksen” rattaan toiseen suuntaan. Juuri kaukana kotoa Intiassa, tunnistan lapsuuteni omavaraistalouden ja mitä kaikkea sen loppuminen merkitsi Suomessa. Ajattelen jälkeeni tulleita sukupolvia, jotka eivät koskaan olleeet perunatalkoissa, eivätkä laittaneet heinää seipäille.

Tämän tyyppisessä aikamatkailussa menneeseen mielessä pyörii usein ajatus: tälläistä meilläkin joskus oli. Mutta ei ole enää, koska kehitys on kulkenut “eteenpäin” ja vienyt meidät pois noista ajoista. Tässä kehityskuvitelmassa aika on jana, johon voimme sijoitella kaikki maailman paikat oman “edistyksensä” tai kehityskulkunsa mukaan. “Kehityksen” olemme määritelleet me teollisen ja vauraan pohjoisen asukkaat, joita myös “globaali pohjoinen”-nimikkeellä kutsutaan nykyään kehitysyhteistyökeskustelussa. Tämän kehityskäsityksen mukaan on olemassa enemmän tai vähemmän selkeitä kriteereitä, joiden kautta nk. kehitystä mitataan. Mutta mitä oikeastaan tarkkailemme ympäristössämme kun pyrimme ajoittamaan kunkin paikan abstraktilla kehitysaikajanalla? Rakennuksia? Ihmisten olemuksia? Liikennevälineitä? Teknologiaa?

Rami Mähkän kirjoituksessa Life on Mars-sarjasta, jonka päähenkilö herää menneisyydessä 1970-lukuisella poliisiasemalla, käsitellään joitakin kriteereitä, joiden perusteella voimme määritellä ajanjaksoa. “Alusta asti sarja esittelee siis katsojille ihmettelemisen ja paheksunnan aiheita, kuten avointa seksismiä ja seksuaalista ahdistelua, työpaikkakiusaamista, homofobiaa ja rasismia, poliisin väkivaltaisuutta ja puoliavointa korruptiota.” Mähkä huomioi ihmisten käyttäytymiskoodit yhtenä kriteereistä. Kasvanut tietoisuus ihmisten välisestä tasa-arvoisuudesta viittaisi siis nykyaikaan. Tämän lisäksi myös tupakoinnin määrä ja teknologisen kehityksen taso antavat BBC:n poliisisarjan kohdalla vinkkejä aikakaudesta. Käsitys siitä että ennen oli yhteisöllisempää ja elämä mutkattomampaa, tulee myös Mähkän mukaan sarjassa esille, ja ehkä juuri siksi päähenkilö jää menneeseen eikä palaa omaan aikaansa kun valinnan paikka tulee. Ehkä myös koska ennen oli villimpää ja vapaampaa, eikä tarvinnut miettiä turvavöitä? Sarja vihjaa myös tähän suuntaan.

Kehitys voidaan määritellä monilla tavoilla ja tasoilla, mutta sitä on helpompi lähestyä kun vertailemme näillä aikamatkoilla “menneeseen” niitä asioita jotka erottavat “meidän aikaamme/paikkaamme” tuosta ajasta/paikasta. Asioita joita kauhistelemme tai pelkäämme tai asioita jotka herättävät nostalgiaa ja kaipausta. Näin ollen yhtenä kehityskriteereistä voisi mainita hygienian. Hygienian arvon ymmärtää kun ajattelemme tulehduksia ja epidemioita ja mitä niistä on aikojen kuluessa seurannut. Siksi esim. julkiset paikat pyritään pitämään puhtaina, vessoissa on käsienpesumahdollisuudet ja Suomessa jopa käsisuihkut turistien ihmeteltävinä. Voimme nykyään paremmin kontrolloida elämää ja kuolemaa hygienian arvon ymmärtämisen avulla. Teemme myös mahdollisimman paljon koneellisesti, ja vältämme käsiemme “likaamista” jos mahdollista. Emme välttämättä halua ihoamme kosketuksiin kaikkien asioiden kanssa. Hygienia on yksi niistä asioista joista olemme tulleet tietoiseksi kantapään kautta ja sen vuoksiMuun muassa pidämme kotieläimet omissa tiloissaan, erillisenä ihmisestä, paitsi lemmikkieläimet, jotka saavat olla lähellämme, jos ne on rokotettu ja terveystarkastettu sekä annamme niille hygieenistä muovipussiin pakattua ruokaa, jota ostamme kaupasta, joka seuraa alansa hygieniasäädöksiä.

Adivasikylässä Intiassa vuohet ja ihmiset nukkuvat samassa huoneessa. Vuohien papanat heitetään aamulla pellolle, kun kääritään peti rullalle ja makuuhuoneesta tulee keittiö. Talon seinät on vuorattu lehmän lannalla, ja sama lanta toimii myös tulisijassa polttoaineena. Keittiö on kuusi kivenmurikkaa ringissä lattialla, joiden sisään jäävä syvennys on avoin tulisija, jolla tehdään ruokaa.

Kehitys ei kuitenkaan ole arvoneutraali, eikä edes yksikkö. Ei ole olemassa kehitystä, jolla olisi yksi substanssi, kuten on olemassa vain yksi aurinko, joka paistaa maa- planeetalle. Harvoin muistamme kuitenkaan mainita mistä lähtökohdista kehitystä ajattelemme? Onko kyseessä teknis-taloudellinen vaiko kestävä kehityskäsitys? Kestävässä kehityksessä adivasikylällä Intiassa on reilusti etumatkaa länsimaihiin verrattuna. Tekninen kehitys puolestaan vaikuttaa myös sykliseltä, jos ajatellaan esim. sähköautoa. Sähköauto oli ensimmäisiä automalleja 1900-luvun alussa. Niitä kehiteltiin erityisesti naisten ajokeiksi, kunnes öljymoottori vei voiton ja sähköauto jyrättiin markkinoilta. Sen jälkeen sähköauto on tehnyt sinnikkäästi paluuta. Kävin koeajamassa uutta mallia Berliinissä muutama vuosi sitten. Smartin sähköllä kulkevaa kaupunkiautoa markkinoitiin ajankohtaisena ajopelinä, ei retrovillityksenä. Ajatus hiljaisista kaupungeista on mielenkiintoinen ja toivottavakin, mutta onko visio sähköautosta menneisyyden, nykyisyyden vai tulevaisuuden tuote? Philip K. Dickin 1968 vuonna kirjoitettuun dystooppiseen romaaniin pohjautuvassa Bladerunner- elokuvan utopiassa katselemme lentäviä kaupunkimenopelejä vuonna 2019. 60-luvun tulevaisuuden visioihin verrattuna maassa kulkeva sähköauto tuntuukin hieman kuluneelta ajatukselta. Googlaamalla “futuristic”-sanaa saan kuvia avaruusaseman näköisistä kaupungeista joissa ei ole yhtään luontoa mutta kaikki lentävät paikasta toiseen.

Mitä jos jo “ohitetun ajan” ideoita ja käytäntöjä alkaa putkahdella takaisin? Viime aikoina on ollut kohua ja keskustelua nykypäivän orjuudesta, joka koskee jo yli 27 miljoonaa ihmistä. Orjuus tuntuu menneen ajan arvomaailmaan kuuluvalta, ei nykyajan arvoihin sopivalta. Voimme kauhistella yhä kolonialistista menneisyyttä, mutta harva ajattelee uutta kännykkää ostaessaan orjia jotka louhivat mineraaleja kaivoksissa Kongossa. Kuten Life on Mars sarjassa, nykyajan pitäisi olla entistä tarkempi ihmisoikeuksissa, ja ne alueet maailmassa jotka eivät kehitä ihmisoikeuksia todetaan helposti takapajuisiksi. Euroopassakin hirtettiin ihmisiä julkisesti 700 vuotta sitten, mutta sittemmin näin barbaariset käytännöt on jätetty pois. Iranissa julkiset ruumiilliset rangaistukset ovat kuitenkin lisääntymässä. Länsimaissa brutaaleiksi koetut tavat ovat siis nykyaikaa muutaman tuhannen kilometrin päässä. Ollaanko Iranissa menossa kehitysaikajanalla taaksepäin jos siellä kieltäydytään “etenemästä” eurooppalaiseen nykyaikaan? Määrittyykö menneisyys ja tulevaisuus sijaintimme perusteella, ja kuinka nämä eri historiallisuuksien katsantokannat ja näkökulmat suhtautuvat toisiinsa globaalilla tasolla?

Ajan ja kehityksen välinen suhde on haastava. Kuinka kehitysajattelu vaikuttaa kulttuurihistorialliseen tutkimukseen? Olemmeko herkkiä näkemään syy- seuraussuhteita etukäteen ikäänkuin tietäen mihin suuntaan mikäkin geografinen sijainti maapallolla lähtee “etenemään” vai jäävätkö ne “paikoilleen” menneeseen aikaan? Leila Koivunen pohtii tekstissään Akseli Gallen-Kallelan matkaa vuonna 1909 Nairobissa: “Ajankulun hitautta tai jopa pysähtymistä Afrikassa korosti se, että kohdattujen ihmisten tulkittiin säännönmukaisesti elävän toista, eurooppalaisesta perspektiivistä jo ohitettua aikaa.” Eurooppalaisesta näkökulmasta vaikuttaa todellakin siltä että suuri osa maailmasta elää jo ohitettua aikaa. On mielenkiintoista että aikaa kuvaavat termit ovat liikkumiseen viittaavia, ikäänkuin aika olisi moottoritie, jolla länsimaalaiset kaahaisivat ohituskaistalla paremmilla ja paljon bensaa kuluttavilla autoilla hitaampien ohi ja pääsisivät ensimmäisinä perille, vaikkakaan lopullista päämäärä ei ole tiedossa. Kehityksen odotetaan etenevän samanaikaisesti kaikilla elämän rintamilla ja uusien näennäisesti tehokkaampien ja nopeampien tekniikoiden ja arvojen oletetaan automaattisesti korvaavan vanhat.

Jos ajattelen Eurooppaa, maanosaa jonka jokainen maa, kaupunki, kylä ja ihminen on käynyt oman polkunsa, ja elää omaa aikaansa, olisi kiinnostavaa nähdä kuinka ryhmittäydymme aikajanalla? Kenties on mahdollista määritellä oma aikansa vain suhteessa muiden aikaan; joku “tulevaisuudesta” tai “menneestä” tullut vierailija määrittelee meidätkin vertaamalla elämäämme omaan aikaansa. Kuka elää kenen tulevaisuudessa ja kuka menneisyydessä? Vai pystymmekö ajattelemaan aikaa ilman kehitystä ja liike- metaforia? Pystymmekö unohtamaan aikajana- ja kehitysajattelun, vai onko se niin syvällä eurooppalaisessa ajattelutavassamme, ettemme kykene ajattelemaan aikaa ilman janaa, jossa tulevaisuus on oikealla ja menneisyys vasemmalla tai toisinpäin – liikkeen suunta on ratkaisevin?

Lähteet:

1.Historian aikakoneessa, toim. Laine&kumppanit. k&h-kustannus, Turku 2011

2.http://en.wikipedia.org/wiki/Electric_car

3. http://www.raisehopeforcongo.org/content/initiatives/conflict-minerals4. http://www.makeitfair.fi/